Tarvitsemme vaistotaikuutta elämän ymmärtämiseksi

R obin Hobbin Näkijän taru I-III ja Lordi Kultainen I-III on fantasiaromaaniksikin lavea. Se on noin 5 000 sivun mittainen, kertoo kolmisenkymmentä vuotta kuvitteellista historiaa, jossa on juonitteluja, kohtaloita sekä sodan ja rauhan aikoja. Kirjaa vaivaa runsaudenpula, lopullaan se alkaa kiemuroida kirjavine lohikäärmeineen.

Paitsi viihdykkeenä teos kuitenkin palkitsee muutenkin. Sen alku on tiivistä historiallista romaania, kasvukertomukset monitasoisia, realismi jylhää. Lukija vakuuttuu, että tekijä tietää mistä puhuu.



Mikä erityisesti saa minut romaania kahlaamaan, on sen käsitys magiasta. Magia käsitetään temppuiluksi, kauhuksi, saatananpalvonnaksi ja trikeiksi sekä elokuvissa että kirjoissa. Ilkeä noita, vallanahne loihtija ja hullu tiedemies ovat tyyppejä. Hobbin kuvaama taikuus on muuta. Taikuuden, sanoisin mieluummin mielen avartamisen lajeja on kaksi: Taito ja Vaisto.

Taidon luonnehdin ihmisen älyn ja tunteen, ajatuksen ja ideoiden yleis- ja yhteisenergiaksi, Vaisto taas on elämänverkosto, jossa koko luomakunta on yhtä. Jokaisella on osuus kumpaankin, mutta muutamilla on herkkyyttä toiseen tahi toiseen, molempiinkin. Kumpaakaan ei pidä harjoittaa kouliintumatta. Voimien väärinkäyttö, kurittomuus, kostautuu. Taikaa tulee kunnioittaa.

Folkloristiikan tutkija ja professori Leea Virtanen julkaisi 1974 teoksen Kun kello pysähtyi. Tavallisen suomalaisen yliluonnolliset kokemukset. Kirja on jäänyt mieleen järkevänä, tasapainoisena ja aprikoivana. Virtanen käyttää suomalaista, skandinaavista ja saksalaista haastatteluaineistoa ja perinteen kertomuksia kriittisesti, väittämättä mitään. Tutkimus on lukemistani lyömätön. Siinä ei ole huuhaata, se kysyy enemmän kuin vastaa, kirjaa objektiivisesti kokemukset, antaa tilaa ihmisten todeksi tuntemalle eikä tee luonnontieteestä uskonkappaletta.

Kun vertaan Virtasen ja Hobbin näkemyksiä ja omaa subjektiivista kokemustani, saan mielekkään ajatuskuvion. Olisiko niin, että nyky-yhteiskunta on sairas, kun se ankarasti torjuu sekä Taidon että Vaiston harjoittamisen? Aiheesta puhuminenkin leimataan hulluudeksi, järjettömyydeksi. Asiaa ei saa olla eikä sitä siis ole.

Kuitenkin: Korkeissa vuorilinnakkeissa asuneet intiaanit valikoituivat New Yorkin pilvenpiirtäjiä rakentamaan. Teeklippereille tahdottiin suomalainen tuulennostattajaksi, kaivoksiin varoittajaksi kuin kanarialintu.

Kuuluisa lääkäri Axel Munthe puhuu vakavasti parantavista käsistä. Moni huipulle tavoittava urheilija tai taiteilija saa äkeän kiellon opettajaltaan, koska hänessä ei ole "sitä". Tutkija havaitsee, että kuten onnettomuudet sattuvat inhimillisestä erehdyksestä, niitä myös torjutaan ja ihmisiä pelastetaan intuitiivisen, ennakoivan tiedon perusteella. Arkielämässä pienen lapsen äiti tuntee Vaiston, Taito taas yhdistää perhettä ja sielunsukulaisia.



Maailma tarvitsisi vaistotaikuutta elämän ymmärtämiseksi. Ennen oli pakko tunnustella ilmaa ja vettä, lukea metsän mieli, eläinten liikunta ja olosuhteet, suojella väkipaikkojen kauneutta tai jylhyyttä, alistua ja väistää, tehdä tilaa, tajuta yhteisyys, koska se oli hengissä säilymisen edellytys.

Nyt ihminen kieltää luonnon kuin Hobbin vaistokkaiden polttajat, tuhoaa ruokansa supistamalla tuntevat ja tarvitsevat eläimet ja kasvit tuotantoyksiköiksi, kieltää ruumiinsa kasvun, levon, tervehtymisen ja vanhenemisen välttämättömyydet, elää erillään todesta elämänvirrasta, henkisesti liittymätönnä ja kuolleena, materialismin ja ahneuden "ahjoamana".

Voisiko sittenkin tunnustella suomalaista sisintään ja etsiä jotain ääretöntä verkkoa, "kotitarvetaikuutta", havun tuoksua, ruskan väriä väkevää.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.