Teatterilta odotetaan nyt uusia avauksia

En liiku sfääreissä, vaan olen realistinen sekä ihmisenä että teatterintekijänä. ( Keskisuomalainen 1.6) Näin kiteyttää lyhyesti Kari Arffman, kenties Jyväskylän kaupunginteatterin tuleva johtaja, maanläheisen lähestymistapansa teatterin tuleviin haasteisiin.

Demokraattisina aikoina, jolloin kaikkien mielipiteillä on yhtä suuri painoarvo, Arffmanin käsitys ilmaisee tämän päivän taidepoliittisia kirjoittamattomia linjauksia. Teatteri on asettautunut nöyrästi osaksi viihteen ja politiikan konsensusta, eikä sen piirissä enää kuvitellekaan minkäänlaisia "messiaanisia" tehtäviä.

Arffmanin lausunto on tässä suhteessa selvästi "braggelainen" eli prgamaattinen; käytännöllinen enemmän kuin visionäärinen. Se heijastelee hyvin ajan henkeä, ajan teatterinäkemystä, jossa "annetaan kaikkien kukkien kukkia". (Puhemies Mao/ Pasi Kaunisto).

Mutta kaukana on tämä käsitys esimerkiksi Ralf Långbackan ihailemasta ensemble-teatterista, jossa ohjelmisto ja teatterin henkilökunta kohtaavat yhteisessä ja kokonaisvaltaisessa visiossa. Tämä lienee mennyttä.

Mielenkiintoisessa muistelmallisessa teoksessaan Elämää pienempi näytelmä (Like 2010) Jyväskylässäkin teatterinjohtajana 1970-luvun lopulla ollut Jotaarkka Pennanen kirjoitaa ihanteellisen teatteri-ilmapiirin ja ohjelmiston periaatteellisista kysymyksistä.

"Teattereiden pitäisi uskaltaa esittää vaikeita tekstejä. Kysymys on tietysti myös taloudellinen, mutta teatterit eivät saisi rakentaa ohjelmistoaan vain liiketaloudellisin perustein, koska yhteiskunnan tehtävä ei ole tukea kaupallista toimintaa. Ainakin tuen pitäsi painottua taiteellisiin ansioihin..."

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö musikaaleja ja musiikkiteatteria pitäisi esittää, vaan sitä, että erilaisten esitysten välillä pitäisi vallita ohjelmistossa tasapaino. Toisin sanoen tuo puhemies Maon teesi pitäisi ottaa todella syvälliseen tarkasteluun.

Kari Arffman on musiikkiteatterin miehiä, mutta haluaa teatterin olevan jotakin muutakin. Se kuulostaa lupaavalta ja antaa avaimet monipuolisen ohjelmiston suunnitteluun.

Toivottavasti tämä merkitsisi myös teatterin pienen näyttämön esitystoiminnan elvyttämistä. Sillä pieni näyttämö voisi jälleen olla se teatterin sielu, jossa ison näyttämön yleisöystävällisten esitysten rinnalla kulkisi linja modernin draaman herättämiin intiimeihin ja eksistentiaalisiin peruskysymyksiin.

Toisin sanoen teatterilla olisi jälleen mahdollisuus puhutella katsojan sielua, joka ilkeistä huhuista huolimatta on edelleen olemassa.

Kirjoittaja on kriitikko ja kulttuuritoimituksen vakituinen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.