Terve vatulointi on tarpeen

Nykyisen hallituksen tapa toimia on äitynyt sellaiseksi, että melkein tässä alkaa kaivata edellisen hallituksen puuhastelua. Siinä oli nimittäin terve vatuloinnin meininki.

Edellinen hallitus sentään käytti aikaa erilaisiin selvityksiin ja raportteihin – eli taustatyöhön. Siis vatulointiin kuten asiaa on myös nimitetty. Nykyhallitus puolestaan haluaa sanoutua siitä irti. Ja sen huomaa.

Terve vatulointi on tärkeä osa demokraattista poliittista toimintaa. Vatulointi on juuri se piirre, josta me suomalaiset – salaa alemmuudentuntoisina – pilkkaamme ruotsalaisia. Se on keskustelua eli diskuteeraamista perinpohjin asian eri puolista.

Toki vatulointi voi myös luiskahtaa loputtomaksi hieronnaksi – ja totta on sekin, että tähän edellinen hallitus syyllistyi.

Parhaimmillaan vatulointi on myönteinen ja politiikassa tavoiteltava asia. Vatulointia arvostava ei voi rynnätä suinpäin tekemään tyhmyyksiä ja sotkemaan asioita.

Sellainen poliitikko ei esimerkiksi heittele eduskunnassa lukuja omasta päästään kuten valtiovarainministeri Alexander Stubb (kok.) myönsi tehneensä. Mietityttämään tosin jäi, kummasta päästä Stubb luvut oikein otti. Stubb väitti, että hallintarekisterilakiesityksestä annetuista lausunnoista 90 prosenttia on myönteisiä vaikka asia on tasan päinvastoin.

Vatuloinnin merkityksen oivaltava poliitikko ei myöskään ryhdy asioikseen sotkemaan työmarkkinajärjestöjen välejä siten kuin pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on tehnyt. Sipilä antoi työelämän pakkolakihankkeillaan heti alkuun yhdelle enemmän kuin tämä – eli EK – ikinä edes arvaisi pyytää ja sen jälkeen hän ryhtyi tarmokkaasti patistelemaan järjestöjä muka sopimaan.

Asetelma oli jo lähtöjään nyrjällään eikä sopimisen ilmapiiriä ole oikein saatu syntymään. Pääministerin olisi ehkä sittenkin kannattanut edes hitusen vatuloida ja nähdä vaivaa tasavertaisen sopimisen ilmapiirin rakentamiseksi. Se olisi todennäköisesti maksanut vaivan ja luonut nykyistä otollisemmat olosuhteet sysiä työmarkkinajärjestöjä kohti yhteistä sopimista.

Sopivasti vatuloiva poliitikko rakentaa taitavasti pohjaa omille tavoitteilleen. Hän siis tekee tukevan alustan – tämähän pitäisi jo insinöörinkin ymmärtää – perehtymällä perusteellisesti maaperään ennenkuin ryhtyy rakentamaan.

Näin toimiva poliitikko ei tee sitä virhettä, että pomona käskien vain huikkaa porukoille, että menkääpäs nyt siitä rakentamaan se yhteiskuntasopimus taikka sote.

Politiikka on retorista taitoa eli kykyä vakuuttaa puheen avulla. Käskeminen on yksi tapa puhua, mutta poliittisen vaikuttamisen ja vakuuttamisen keinona se ei toimi – siis ei ainakaan demokratiassa.

Politiikan ja retoriikan yhteen nivoutuminen tunnettiin jo antiikin Kreikassa. Aristoteleen (384–322 eaa.) mukaan retoriikan eli vakuuttavan puheen merkitys on itse prosessissa matkalla kohti päämäärää. Sitä siis voi kutsua myös vatuloinniksi.

Vatulointi – ja aristoteelinen poliittinen retoriikka – merkitsee sen punnitsemista, mitä asioita tulisi tulevaisuudessa tehdä ja mitä voisi jättää tekemättä. Juuri tämän kysymyksen äärellä nyt olemme.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.