Tervehtiminen hiihtoladulla kielletty

Vaikka olen syntyperäinen suomalainen, minun on välillä vaikea arvioida, millaisissa tilanteissa Suomessa on soveliasta tervehtiä ihmisiä.

Viime aikoina olen tehnyt asiassa virhearviointeja hiihtoladulla Jyväskylässä. Suurinta osaa vastaantulijoista on tulkintani mukaan hämmästyttänyt ja kummastuttanut, kun olen sanonut kohdatessa terve tai moi. Harva on vastannut muuten kuin tuijotuksella. Kenties ne, jotka ovat vastanneet sanallisesti, ovat olleet samanlaisia autuaan tietämättömiä satunnaishiihtelijöitä kuin minä.

Jos oikein kärjistetään, maaseudulla on tuttavallista ja kaupungissa kasvotonta.

Yleinen ilmiö on, että kylänraitin harvoja vastaantulijoita on luontevaa tervehtiä. Yhtä luontevaa on säästää keskustan ja kauppakeskuksen vilinässä tervehdykset pelkästään tutuille.

Vähäliikenteinen hiihtolatu vertautui mielessäni kylänraittiin, mutta se taitaa sittenkin olla enemmän City-Jyväskylää.

Päijänne vaikuttaa olevan juurevaa maaseutua. Veneilijät moikkaavat toisilleen. Samojen ihmisten välillä sitä tuskin lähtökohtaisesti tapahtuisi katsastuskonttorin aulassa.

Suomalaisuudesta kertoo paljon se, että sen sijaan että vain moikattaisiin, on olemassa runsaasti tilanteita, joissa mietitään, kuuluuko siinä yhteydessä moikata. Pitääkö satunnaista vieruskaveria tervehtiä teatterissa, joulukirkossa, junassa tai uimahallin saunassa?

Pitääkö vastata, jos joku on moikannut sinulle?

Kerrostalossa asuessa kiinnitin huomiota siihen, että samojen ihmisten kanssa rappukäytävässä tervehdimme, mutta kaupungilla jähmeilimme. Sanoako jotakin vai ei...? Onkohan tuo alakerran naapurin näköinen ihminen ihan varmasti alakerran naapuri?

Yleensä kohteen on tunnistanut aivan oikein. Paitsi viime keväänä Teeleidissä erehdyin. ”Moi Elina”, sanoin iloisesti. Selvisi, että hän ei ollutkaan Elina vuosikurssiltani.

Tervehtijä saa aina hävetä.

City-Jyväskylän hiihtoladuista osa risteilee asutuksen liepeillä. Pimeällä on jännittävää, kun näkee ihmisten koteihin. Tosin eipä siitä saa tehdyksi muuta johtopäätöstä kuin sen, että elämät näyttävät ihan samanlaisilta.

Kovasti tässä kuitenkin eletään aikakautta, jossa korostetaan yksilöllisyyttä, jopa vaihtoehtoisuutta.

Tuli mieleen yhdet häät, joista kuulemma ei ollut haluttu mitään tavanomaisia, vaan asiat oli haluttu tehdä vähän eri tavalla. En keksinyt, missä se erilaisuus mahdollisesti ilmeni. Ehkä hääkarkeissa tai jossakin.

Näin alkuvuodesta on saanut nauttia siitä huumaavasta tunteesta, että tänä vuonna ehtii vaikka mitä. Syvennän vanhoja harrastuksia, aloitan uuden, matkustelen, kuntoremontoin ja löhöilen sekä ennen kaikkea tapaan ystäviä. Ehkä jopa tutustun uusiin ihmisiin (jos uskallan tervehtiä).

Harhaa se kaikki on. Reaaliteetit iskevät nopeasti vastaan. Viimeistään helmikuussa täytyy jo alkaa vetää sanojaan takaisin, kun on uudenvuodenkuohuissaan heitellyt ilmoille viikkonumeroita ja ilmansuuntia. Tänä vuonna on ihan yhtä vähän aikaa kuin viime vuonna.

Hiihtämään sentään ehdin. Ensi kerralla minulla on käytössäni aiempaa enemmän hiljaista tietoa.

Paras pysyä hiljaa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .