Terveiset teille, nahkakenkäiset herrasmiehet

Normaaleihin tapoihini ei kuulu mennä pankin oven eteen puolta tuntia aikaisemmin odottamaan sen aukeamista. Sinä päivänä kuitenkin satuin olemaan liikenteessä ani varhain, puoli kymmeneltä, ja päätin pistäytyä pankkiin.

Kalterit olivat kiinni. Iäkkäämpi rouvahenkilö oli ehtinyt paikalle minuakin aikaisemmin, ja hän kertoi pankin aukeavan puolen tunnin päästä. Keskustelimme niitä näitä ja pikku hiljaa pankin aulaan valui yhä enemmän iäkkäitä aamuihmisiä hoitamaan pankkiasioitaan.

Jonoa oli pian ulko-ovelle asti. Takanani seisoi vanha rouva, joka sanoi, että häntä heikottaa ja hänen pitäisi pian päästä istumaan.

KUN JÄNNITTÄVÄÄN ovien aukaisemiseen oli enää muutama minuutti, huomasin ihmisjoukon taka-alalla kaksi miestä. Keski-ikäisiä, jos sitäkään. Tarkkailin heitä ja huomasin heidän mustien nahkakenkiensä liikkuvan sentin verran eteenpäin jokaisella kellonlyömällä, juuri niin hitaasti, että sitä ei huomannut, jollei katsonut.

Huomasin miesten silmissä rahankiillon, kohta pankki aukeaisi ja me olisimme ensimmäiset. He asettuivat lähtötelineille ja PUM! Kun ovet aukesivat, miehet syöksyivät oville, työnsivät vanhemmat rouvat käsilaukkuineen syrjään ja pääsivät painamaan ensimmäisinä vuoronumeroautomaatin nappulaa.

He riistivät sieltä itselleen ensimmäiset vuoronumerot, levittivät suunsa voitonriemuiseen hymyyn ja painelivat tiskille, kuin maailman valloittajat.

TAISTELIN TIENI automaatille tuuppivien ja etuilevien ihmisten välissä. Katsoin omaa vuoronumerolappuani. Olin tullut toisena paikalle, puolta tuntia aikaisemmin, mutta lappuni mukaan olisin kymmenentenä vuorossa.

Ei sillä, että minulla olisi ollut mihinkään kiire tai muutenkaan tarvetta rahalle juuri sillä kellonlyömällä. Mutta se on se periaate. Pienikokoisena naisihmisenä näyttäydyin ilmeisesti muille esteenä, joka oli helposti ylitettävissä, sysättävissä sivuun, pois tieltä.

Jos ihmiset eivät käyttäytyneet huonosti vielä pankkijonossa, automaatille selvittyään he muuttuivat eläimiksi. Kun eräskin rouva yritti ottaa itselleen lappua, joka suunnalta tuli käsiä, jotka veivät laput sitä mukaan, kun hän nappia painoi.

Ihmiset eivät välittäneet mistään muusta kuin itsestään, he eivät vilkaisseetkaan naista, joka oli aikaisemmin ilmoittanut, että häntä heikottaa.

Ihmiset näkivät vain mustan vuoronumeroautomaatin, jota kohti he pyrkivät läpi esteiden, hampaat irvessä. Automaatin ympärillä he näyttivät laumalta hyeenoja raadon kimpussa.

VALLITSEEKO TÄÄLLÄ enää minkäänlaista järjestystä? Ensimmäisinä tulevat ne, joilla on eniten voimaa ja kokoa. Vanhat, pienet, vaikeasti liikkuvat ja muut heikommat yksilöt, heidän vuoronumeroillaan ei ole mitään merkitystä. Heidän asiansa, kiireensä tai voivottelunsa ei hetkauta ketään. Etenkään nahkakenkämiehiä, joiden asiat ovat paljon tärkeämpiä, elämät paljon kiireisempää ja heidän arvonsa tässä yhteiskunnassa, korvaamaton.

"Mummot ovat eläkkeellä, ei heillä ole mihinkään kiire, he voivat istua vaikka koko päivän pankissa, mutta minä, minä olen tärkeä."

Terveisiä teille herrasmiehet, mikäli tunnistatte itsenne tästä kirjoituksesta. Niin ja mikäli ehditte kiireiltänne lukea joutavanpäiväisiä kolumneja.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.