Tervetuloa lätkälaboratorioon, toverit koemarsut

Minulla ja MM-jääkiekolla on viha-rakkaus -suhde. Minä vuoroin vihaan, vuoroin rakastan, ja MM-jääkiekko suhtautuu välinpitämättömästi.

Yksi syy tunnekuohuuni on se, mitä tapahtuu yhteiskunnalle avauskiekon iskeytyessä jäähän. Äkkiä olemme kaikki osa sosiaalista koetta. MM-kisojen aikaan voi testata ihan mitä tahansa: asenteita, ennakkoluuloja, joukkohysterian tarttuvuusastetta.

Omaa, oletettua vapauttaan niistä.

KISOJEN ALKAESSA kaikilla on äkkiä vahvoja mielipiteitä. Urheilusta, kansakunnasta ja toisistaan.

Itse kuulin heti alkuun useasta luotettavasta lähteestä, etten näytä lätkäfanilta. Tai että jääkiekon maailma on niin läpisovinistinen, että minun tulisi naisena olla sellaisen yläpuolella.

Mutta kun minä kannatan paitsi tasa-arvoa myös MM-joukkuetta! Päätin olla tasan niin kiekkohöperö kuin tahdon, muut huolehtikoot omista omituisuuksistaan.

Sitten digiboksini kutsuttiin kodinelektroniikan taivaaseen.

JOSSAIN ILLAN matsi oli pakko nähdä. Tiesin, että sitä seurattaisiin kantabaareissa pitkin kaupunkia. Yksikään niistä ei vain ole minun kantabaarini. Muistui mieleen erään ystävättären mielihokema: joskus on hyvä poistua mukavuusalueelta. Ystävätär on aivan oikeassa.

Mutta kuvitellessani itseni yksin tilaamassa nenä tiskinreunaa viistäen sokeritonta siideriä samalla, kun ympärillä erittyvä testosteroni muuttaisi hengitysilmaa hitaasti öljyksi, ymmärsin, että jotkut hyvät neuvot on tarkoitettu kuunneltaviksi, ei käytettäviksi. Viritin kotikisakatsomon läppärin ruudulle.

Järjestelmä 1, minä 0.

KIEKKOA KATSOVAN kansakunnan yhteisrintamassa jännittävä kollektiivi on illuusio, joka luodaan niitä kansalaisia varten, jotka katsovat kiekkoa.

Silti se, että juuri nyt jääkiekko yhdistää tällä vähän yksikätisen neidon muotoon rajatulla pläntillä asuvia ihmisiä, on totta. Puhumme jatkuvasti lätkästä. Joko siitä, kuinka siitä tykkäämmekään tai siitä, ettei voisi vähempää kiinnostaa.

Jääkiekon nostattamat suuret tunteet vetävät meitä vastustamattomasti puoleensa. Leijonafanien kansallisen itsetunnon rutistuessa tai pullistuessa me vaistomaisesti joko provosoidumme vastustamaan tai myötäelämään fiilistä.

Vuonna 1995 toreilla loikki ja suihkulähteissä rypi varmasti monta sellaista, jotka eivät olleet katsoneet matsiakaan.

TAI EHKÄ kiillotetun sivistyksemme alla yhä tarvitsemme amfiteatterin. Areenan, jolla purkaa alkukantaisempia patoumia. Koska nykylait kieltävät satuttamasta eläimiä ja pitämästä orjia, vapautamme sinne kaksitoista topattua ukkoa kerrallaan, annamme niille maajoukkuepaidat ja mailat ja katsomme, mitä tapahtuu.

Ja tapahtuuhan sitä.

JOS IHAN, ihan rehellisiä ollaan, ei omakaan MM-intoni yhteiskunnallisesta uteliaisuudesta johdu. Kerran vuodessa on yksinkertaisesti kiva riisua kaikki tiedostavuus muutaman kolme kertaa kaksikymmentä minuuttia -rupeaman ajaksi ja taantua vähän elukaksi. Mylviä, kun on kerrankin verta jäällä.

Verta jäällä!

Kirjoittaja on opiskelija ja Keskisuomalaisen vuorontekijä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.