Tervon kirjasta ja Mauri Pekkarisen tupeesta

Hyväksyn Jari Tervon. Hyväksyn hänen uuden romaaninsa Koljatti.

Koljattia on julkisuudessa kutsuttu koulukiusaamiseksi. Mielipide ei tee oikeutta koulukiusaamiselle.

Peruskoulun käyneenä tiedän kiusaamisen olevan mielikuvituksetonta ja yksisanaiseen urahteluun perustuvaa mätäpäisyyttä.

Yksi on rillipää, toinen huora, kolmatta pilkataan läskiksi ja kastellaan hänen piponsa altaassa, kun on pakkanen.

Raakaa ja alkeellista.

Tervo pystyy parempaan kuin 15-vuotias koulukiusaaja, finninaamainen pökäle, vaikka sävy on sama.

Koljatti on kiinnostava romaani, koska siinä äly kohtaa uskomattoman huonon maun. Arvostettu kirjailija hylkää sovinnaiset kohteliaisuuskäsitykset. Hän ui frakki päällä lietelantasäiliössä.

Pääministeri Lahnanen on seksihullu tollo. Hän antaa Lidlin kassaneidille yleisarvosanaksi "vau" ja paaluttaa tätä rytmikkäästi karkkihyllyn edessä.

Sitten on kuuluisa Mauri Pekkarisen hiuslisäke. Kohtaus käy mauttomuuden rajoilla.

Lahnanen tietää, että Pekkarisen narinan saa pysäytettyä kolmeen lauseeseen tuijottamalla tätä tupeen rajaan. Se murentaa itseluottamuksen. Pekkariselle tulee aina kiire vessaan tarkistamaan, että moppi on suorassa.

Jostakin syystä tupee alkaa nousta valtioneuvoston linnan kattoon. Kiinnitysliima venyy kuminauhaksi kunnes katkeaa. Katossa hiuslisäke näyttää "yliajetulta jyrsijältä", Tervo kirjoittaa.

Törkeää. Oikeasti aivan mautonta.

Mutta siksi hillittömän hauskaa! Luettuani kohtauksen ennen nukkumaanmenoa, patja hytkyi naurusta, enkä saanut unta. Aivoihin nousi kuume.

Miksi Koljatti toimi, vaikka se ei sisällä isoa ja tosi syvällistä Ajatusta? Ajatusta, jonka luettuaan lähtisi hitaalle ja filosofiselle kävelylle syksyiseen puistoon.

Ensinnäkin, kävelen aina nopeasti ja pinnallisesti.

Toisekseen, ajoittaisista jaaritteluista huolimatta Koljatti toimii, koska nauru puhdistaa ilmaa. Jokainen työelämää kokenut tietää, että jos työyhteisössä ei puhuta asioista, tunnelma muuttuu raskaaksi.

Työpaikasta tulee yhteistyökumppaneita miellyttävien totuuksien erämaa. Ihmisen sisin ja kohteliailla muotoiluilla tuotettu julkisivu kulkevat aavikolla eri reittejä.

Alamainen saa sentään nauraa vallanpitäjille. Se helpottaa.

Miltä satiiri tuntuu kohteeksi joutuvasta? Kenties yhtä pahalta kuin koulukiusatusta. Kun asiaa alkaa miettiä, nauru loppuu. Tulee syyllinen olo.

Sitten pistos helpottaa: Poliitikkojen, toimittajien ja lukevan yleisön välille on muodostunut ikiliikkuja.

Juorujulkisuus tuo poliitikolle näkyvyyttä ja ääniä. Toimittajat raportoivat juoruja, koska ovat laiskoja mänttejä ja juorut kiinnostavat tirkistelynhaluisia ihmisiä. Kihlat tuovat myönteistä julkisuutta, kuntien palvelurakenteen uudistus ei. Tämän karpelat, lipposet ja vanhaset tietävät.

MAURI PEKKARINEN (kesk.) - joka ei yksityisasioitaan häiritsevässä määrin levittele - kirjoittaa kotisivuillaan tulleensa aikanaan Jyväskylän yliopistoon "opiskelemaan, osallistumaan ja rakastumaan."

Ollaan villapipon ytimessä. Jos ministerin rakastuminen on yhteinen asia, myös tupeesta voi tulla.

Satiiri henkilöityy, koska politiikka henkilöityy.

Koljatti on oire, ei sairaus.

Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.