Tietoa ja tirkistelyä

Maaliskuinen viikonloppu vajaat pari vuotta sitten. Istun lattialla, tuijotan lehdessä olevaa kuvaa autonromusta ja itken.

Auto näyttää epämääräiseltä möykyltä ja siitä on leikattu katto irti. Itku yltyy ja minua paleltaa. Järki käskee laittamaan lehden pois, mutta lihakset eivät tottele sen ääntä.

Molemmat romun sisällä olleista ihmisistä selvisivät kolarista hengissä ja heidät kuljetettiin keskussairaalaan, kertoo teksti kuvan vieressä. Tiedän tämän ilman lehteäkin, mutta jatkan silti lukemista. Juttu ei ole pitkä ja luen sen läpi nopeasti, vaikka silmät tulvivat holtittomasti. Tuijotan kuvaa vielä hetken. Sitten ahdistus ajaa liikkeelle.

On pakko tehdä jotain ja soitan uudestaan teho-osastolle. Edellisestä soitosta ei ole montaa tuntia, mutta en oikein tiedä, mitä muutakaan tehdä.

Hoitajan ääni on rauhallinen, kun hän vastaa puhelimeen. Hän haluaa tietää, olenko sukua potilaalle, jonka vointia tiedustelen. Selvitän sukulaisuussuhteen ja kuulen tilanteen olevan ennallaan. Ennallaan kuulostaa hyvältä.

MUISTAN VIELÄKIN kuinka pahalta tuon lehtijutun näkeminen tuntui. Tiesin etukäteen, että se on lehdessä ja osasin odottaa kuvan järkyttävän. Mutta kuitenkin, se oli uutinen siitä, kuinka minulle tärkeä ihminen oli ollut pelottavan lähellä kuolemaa, ei siihen voi oikeasti varautua.

Asian uutisoinnissa ei ollut mitään erikoista, faktat oli kerrottu asiallisesti ja sitten laitettu piste. Vastaavia uutisia löytää lehdistä lähes päivittäin, joten siinäkään valossa se ei ollut mitenkään poikkeuksellinen.

Asiallinen tieto katkaisee huhuilta siivet ja parhaimmassa tapauksessa poistaa aiheettomia pelkoja, joten sille on olemassa selkeä tarve.

Mutta yllättävän nopeasti ylitetään veteen piirretty viiva. Sen viivan toisella puolella ei ole asiallista tietoa.

Siellä on vain sitä, mikä saa jo muutenkin surun ruhjomat painumaan entistä kumarampaan ja muut leikkimään tirkistelijöitä.

TUON YHDEN kolariuutisen jälkeen olen miettinyt paljon, mitä kaikkea meillä on oikeus tietää. Onko meillä oikeus tietää onnettomuudessa kuolleen perhesuhteista tai läheisensä tappaneen harrastuksista? Saako yksityisen ihmisen elämästä tehdä julkista hänen kuolemansa jälkeen? Onko kuoleman väkivaltaisuus se kriteeri, joka täyttyessään sallii tämän kaiken?

Itse olisin kovasti taipuvainen painamaan ei-nappulaa, jos asiasta äänestettäisiin.

Muistot ja suru ovat yhtä henkilökohtaisia asioita kuin yhdessä eletty elämä. Uskoisin, että jokainen haluaa itse päättää, kenen kanssa ne jakaa. Tuskin kukaan kaipaa tirkistelijöitä silloin, kun elämä satuttaa eniten.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.