Tiilenä seinässä

Suora puhe aina jotenkin paitsi koskettaa myös järisyttää. Pirkko Saisio on siinä hyvä. Kumarruin kuulemaan häntä taannoin television Punaisessa langassa.

Takana oli pääsiäinen ja seurakuntien paimenten haparoivat vastaukset elämyksiä etsivien seurakuntalaisten kysymyksiin. Kymmenen uutisissakin toimittaja totesi kansaa keränneen kärsimysnäytelmän keskellä, että elämykset vetävät ja kysyi sitten kirkkoherralta, että eikö tätä sanomaakin pitäisi päivittää. Joku ylösnousemus tuntuu tämän ajan ihmisestä järjettömältä, ellei peräti hupaisalta.

Kirkkoherra meni puihin ja lupasi vastata haasteeseen.

Samaan aikaan kun ammattilaiset arkailevat ydinsanoman päivittämätöntä julistamista, Pirkko Saisio sanoo televisiossa tyynesti, että kun olemme lakanneet uskomasta sielun kuolemattomuuteen, yritämme tehdä ruumiistamme kuolematonta. Revimme turvamme siitä, mikä näkyy ja varmasti on, mutta täydellisenkin keskellä tunnemme tyhjyyttä, koska ei ole mitään minun maallisen elämäni suurempaa jatkumoa, ellei kuolemattomuutta ihan kohta keksitä.

Ylösnousemusta hupaisampi ajatus minusta on se, että olisin täällä maailmassa tietyn ajan vain itseäni, nautintojani, voittojani ja pätemisiäni varten ja sielu tulee tarpeettomana perässä jos ollenkaan.

Saisio puhui myös yhteisöllisyydestä. Siitä, että olen ikään kuin tiilenä seinässä. Yksi oleellinen osa kokonaisuutta. En suuresti ihmeellisempi muita, en välttämättä erotu joukosta, mutta puuttumiseni tai putoamiseni siitä rikkoo seinän. Olen ainutkertainen yksilö, tavallani ja ajallani poltettu, ihme, suuri ihme, mutta myös osa seinää, ja joissakin tapauksissa vielä kantavaa seinää.

Viime päivien tapahtumat ovat vetäneet hiljaiseksi. Jos en enää ole tiilenä seinässä, enkä ymmärrä mitä maailmassa tapahtuu, hädin tuskin mitä omassa elämässäni, revin riemuni siitä, mitä julkkiksille tapahtuu. Ja kyllä se toisen vahinko ja häpeä niin "rintoa suorii" kuin aikanaan Mattilan muorin sahti. Olen hetken hyvä ihminen. Ainakin parempi kuin tuo toinen, koska noin tyhmä en ikinä olisi.

Ennen ei pidetty sopivana puuttua toisten yksityiselämään, tänään se on arjen suola. Kun en pääse naapurin salattuihin elämiin, vietän median avulla milloin mistäkin syystä kenenkin poliitikon, urheilijan tai taiteilijan elämän ympärillä riekkumisen ja rikkirepimisen riemuviikkoja.

Ja missään kaksi suomalaista ei ole niin yhtä kuin kolmannen nujertamisessa.

Kun on saatu joku pois pelistä tai sairastumaan, riennetään haaskalle ja marssitetaan ystävät ja kylänmiehet kommentoimaan kovaa kohtaloa. Mausteeksi tiristetään pari tippaa sääliä.

Sivistynyt kriittisyys, kyky olla eri mieltä ja tyyni rohkeus tarttua välttämättömään ovat mennyttä aikaa. Enää ei riitä, että kaikenlaista soopaa tarjoamalla ruokitaan ihmisen alhaisimpia viettejä. Kaatuneen potkiminen on tehtävä vielä mahdollisimman loisteliaalla alatyylillä.

Jalkapuu on palannut.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.