Tiukka tahti voi nujertaa ilon

Oranssit sukat jalassa lapsi näyttää yhtäkkiä suuremmalta. Hänellä on harrastus.

Meidän tapauksessamme lajina on jalkapallo ja harrastusta on takana vain muutama viikko. Jotain on silti jo tapahtunut. Hiekkakentällä pallo kainalossa saapuneet lapset ovat muuntuneet nurmikentällä sinkoilevaksi joukkueeksi.

On hienoa, kuinka hyvin urheiluseurat ottavat siipiensä suojaan myös kaikkein pienimmät harrastajat. Samalla eletään kriittisiä hetkiä: herääkö kipinä lajiin? Syntyykö liikunnan riemua juuri tässä porukassa?

Valmentajan ammattitaidolla on paljon merkitystä. Parhaimmillaan valmentajat saavat liikunnan ilon pulppuamaan ­– niin kuin meillä on käynyt.

Toisinkin olisi kuitenkin voinut käydä. Into lannistuu helposti esimerkiksi silloin, jos liikuntaharrastuksessa ei pääse liikkumaan kunnolla – jos pieniä taitoasioita treenattaisiin niin antaumuksella, ettei tunnilla tulisi ollenkaan hiki.

Lasten liikunta synnyttää paljon puhetta. Seurat tasapainoilevat samojen kysymysten parissa kuin me vanhemmatkin. Missä määrin kilpaileminen on hyväksi? Kuinka kannustaa kaikkia liikkumaan mutta antaa tarvittavia taitoja myös erityisille lahjakkuuksille?

Paljon on kiinni meistä vanhemmista. Lyhyet-palstalla nimimerkki Käytöstä toivova kirjoitti (Ksml 24.6.): ”Vanhemmat: olette häpeäksi joukkueelle kun huutelette törkeästi kentän reunalla tuomareille.”

Vanhempien malli saa lapset liikkumaan, mutta myös suhde urheiluun saattaa periytyä. Jos urheilu, kilpaileminen ja voittaminen ovat vanhemmille tärkeitä, saattaa lapsikin ottaa asian liian vakavasti. Lasta ei saa valmentaa tulevaisuuden ammattilaiseksi.

Mikko Salasuo, Mikko Piispa ja Helena Huhta osoittavat tuoreessa tutkimuksessaan, että huippu-urheilijaksi kehittyminen ei vaadi varhaista lajivalintaa. Parempia tuloksia syntyy eri lajien kokeilemisella ja yllättäen – sillä, ettei lapsia patisteta kilpailemaan toisiaan vastaan.

Kilpailemisen tarpeellisuudesta tai haitallisuudesta keskustellaan paljon. Voittamisen ja häviämisen oppiminen on tärkeää, mutta tutkimuksen mukaan kilpailemisen voi hyvin aloittaa vasta teini-iässä.

Yksilölajeissa kilpaileminen voi tappaa vähäisenkin liikunnan ilon. Joukkuelajit ovat kuitenkin toista maata: voitto tai tappio koetaan yhdessä – myös keskinkertaiset liikkujat voivat pärjätä.

Urheilu ja liikunta ovat kaksi aivan eri asiaa. Jälkimmäinen on tärkeämpää kuin ensimmäinen. Lasten liikuntaharrastuksissa tämä muistetaan yleensä hyvin.

Lapsen voi olla kuitenkin vaikeaa harrastaa liikuntaa keskittymättä yhteen lajiin. Erityisesti tämä koskee talviaikaan harrastettavia joukkuelajeja. Pienetkin jääkiekkoilijat treenaavat usein ja tiiviisti. Sellaisille, jotka tahtoisivat pelailla tunnin viikossa, ei välttämättä löydy harrastusporukkaa.

Ehkä myös seurat voisivat toisinaan ottaa rennommin ja tehdä yhteistyötä luoden harrastusryhmiä, joissa voisi yhdistyä eri lajien kokeileminen. Tämä olisi hyväksi lapsille – ja se voisi olla sitä myös lajeille.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.