Toisen roju on toisen aarre

Lapsuuteni kotikonnuilla, Etelä-Suomessa, sijaitsi talo, jonka pihassa oli ensin pieni rojukasa. Sitten pienestä tuli iso ja kasoja syntyi muutama lisää. Lopulta nuo polkupyörän romuista, peltipurkeista, vanhoista matoista ja pahvilaatikoista koostuvat kasat yhdistyivät toisiinsa. Kohta ei ollut enää kyse kasoista, vaan rojujen välissä puikkelehtivasta kävelypolusta. Sitten ei puhuttu enää poluistakaan. Oli vain rojua rojun perään ja pihan takana pilkistävä talonharja.

Tässä vaiheessa kunta yritti viheltää pelin poikki. Kunnasta ilmoitettiin, että vaikka talon omistaja kuinka rojujaan rakastikin, ei moinen hamstraaminen ole sallittua taajama-alueella. Koska siivoamiskehotukset kaikuivat kuuroille korville, kunta käski lopulta miestä pystyttämään ajokaistan ja rojujen väliin aidan.

Aita nousi ja hetken aikaa tilanne näytti hyvältä. Jopa siistiltä. Sitten romppeet ja sälät alkoivat kurkkia puuaidan yli ja sivusta. Jokunen näytti oudosti kaivautuneen jopa aidan ali.

Jotenkin olen melko varma, ettei tuosta romupihasta, joka muuten vieläkin on voimissaan, löydy mitään Amerikan kovimmat keräilijät –realitysarjan (American pickers) kaltaisia aarteita. Ei vaikka antiikki-arkeologeiksi itseään tituleeraavat Mike Wolfe ja Frank Friz kuinka kaivaisivat. Saatan toki olla väärässäkin. Usein nimittäin olen. Ja useinhan toisen roju on toisen aarre.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.