Toistaiseksi tuntemattomat lumi-insinöörit

Britti oli kovin pettynyt. Olin mennyt lupaamaan, että kun tulet käymään, tehdään lumiukko tai -otus - tai vaikka samantien koko eläintarha, materiaalia riittää.

Odotetun muovaushetken ollessa käsillä jouduin pyörtämään puheitani. Puuterihöttöä pöllytellen yritin selittää, että pakkaslumi ei tartu palloiksi.

Parin päivän päästä oli jo lauhempaa, ja britti toiveikas. Jouduin taas toppuuttelemaan: tiekarhun jättämän lumikasan äärellä demonstroin, että muotoiluun sopivaa suojalunta kyllä löytyi, mutta siihen käsiksi päästäkseen piti kaivaa läpi kovaksi kylmettyneen kidekuoren.

- Sinähän se varsinainen lumi-insinööri olet, totesi toinen.

Häkellyin. Niin kai minä olen, olosuhteiden pakosta itseoppinut.

MYÖHEMMIN BRITTI istui sohvalla ajatusryppy otsalla. Kun se viimein sileni, kajahti julistus:

- Lumi, joulupukki ja poro.

Mitä niistä, kysyin.

- Markkinoikaa niitä, etenkin sitä lunta, kuului komennus.

Markkinoinnista ja brändäyksestä on viime aikoina puhuttu sohvani lisäksi ministeriötasolla. Suomelle rakennetaan kilpailukykyistä imagoa, jotta maineemme kasvaisi, matkailu luistaisi ja vienti vetäisi. Valtuuskunnissa on etsitty erikoisuuksia, jotka voisivat siirtää Suomea keskeisemmälle paikalle maailmankartalla.

Ehkä pitäisi aloittaa itsestäänselvyyksistä - niin kuin lumesta.

SUOMALAISTEN SUHDE lumeen on käytännöllisen stoalainen: sitä tulee ja sen kanssa on oltava. Joskus lumi on riemu, joskus riesa. Joskus se tappaa. Osaamme aurata sen tieltä pois, mutta emme oikein ole oppineet markkinoimaan sitä - tai omaa lumi-insinööritaitoamme.

Juuri nyt pitäisi opetella: ennätyslumisen talven takia pyry puhuttaa koko Eurooppaa. Maailmalta matkataan Helsinki-Vantaalle opettelemaan lentokentän talvikunnossapitoa. Uutiskanava CNN kävi kuvaamassa pääkaupungin lumenkaatopaikkoja.

Ainoat, joihin suomalaisten saavutukset eivät tunnu tekevän vaikutusta, ovat suomalaiset itse. Kun joku kehuu kykyämme elää nietoksissa, me tuhisemme, että ei näillä kulmakunnilla voi kinokseen märäjämäänkään jäädä.

Ja vaihdamme puheenaihetta.

JOSSAIN PÄIN maailmaa lumi on ihme.

Japanissa viettämäni talven aikana opin pelkäämään päiviä, joina taivaan onnistui tiristää muutama hiutale. Se kun sai Thaimaasta, Filippiineiltä ja muualta Etelä-Aasiasta kotoisin olevat opiskelijatoverit muuttumaan kirkuvaksi laumaksi, joka haroi höhtyvien perässä asuntolan ikkunasta tyhjyyteen.

Seuraavana talvena kaksi eurooppalaista ystävää liittyi kaveriporukan reissulle Lappiin. Etukäteen olin kaksikon viihtymisestä vähän huolissani, molemmat kun olivat kolunneet hiihtokeskuksia Alpeilla ja muualla "suuremman ja hienomman" äärellä.

Hepä olivatkin haltioissaan. Lumesta. Sitä riitti rinteiden lisäksi kaupungilla, teillä ja mökkipihalla. Eteisessäkin!

Lumi teki turisteista lapsia jälleen. Matkat paikasta toiseen venyivät varttitunneilla, kun joka lumikasaa piti käydä kaivelemassa, kiipeämässä tai muutoin kurmottamassa. Välillä kaksikko intoutui painimaan.

Me paikallisemmat seisoimme riehan reunamilla ja yritimme näyttää siltä, etteivät nuo meihin kuulu. Nyt ymmärrän, että olisi pitänyt kuvata matkailumainos ja julkaista se netissä:

Täällä tätä nyt olisi, tulkaa ja pelmutkaa sydämenne kyllyydestä!

SÄÄSTÄ PITÄISI puhua enemmän. Varsinkin tästä lumisesta. Siinä on potentiaalia.

Alussa mainitun lumi-pukki-poro -tokaisun innoittamana linkkasin tuiskuttomammilla seuduilla asustaville ystävilleni netistä löytyneen listan suomenkielen lumisanastosta.

Kysymyksistä ei ollut tulla loppua. Mitä tarkoittaa loska? Yritin kuvailla: märkää muhjua, kuin jääsohjo mojitolasissa, mutta ikävämpää.

Nuoska?

Astetta kivempaa loskaa.

Hanki?

No, se on... Äh, tulkaa tänne, niin näytän.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen avustaja.