Toivoa sopii, että Leijonat on enemmän kuin osiensa summa

Kiekkoleijonat on evästetty jokakeväisiin kiekkokarnevaaleihin viimeisen neljäntoista vuoden ajan ylioptimististen odotusarvojen kera. Vain kulta kelpaa on ollut puhkijauhettu slogan vuoden 1995 maailmanmestaruudesta - siitä ensimmäisestä ja edelleen ainoasta - lähtien.

Entäpä nyt?

Pois pilvilinnoista ja realismin rukkanen käteen.

Siinä sopiva ohjenuora suomalaiselle kiekkorahvaalle.

Arjen realismia jellonien kisapolulle tuo Pohjois-Amerikasta rakennetun ilmasillan hyytyminen.

Pitkin kautta povailtiin, ettei MM-ryhmään mahdu kotimaan liigasta kuin korkeintaan 2-3 pelaajaa. Zürichiin lentävään koneeseen nousee keskiviikkona kuitenkin peräti kahdeksan SM-liigapelaajaa.

Siinäpä se.

Debyyttikauttaan maajoukkueen peräsimessä operoiva Jukka Jalonen johtaa joukkonsa MM-tantereelle lähtötilanteessa vain seitsemän NHL-avun turvin. Stanley Cupin avauskierrokselta putoavista ryhmistä toivotaan toki kädet ristissä vielä uusia nimiä, mutta sekin on tällä kertaa mahdollista, että joukkue on käytännöllisesti katsoen lopullisessa formussaan jo nyt.

Leijonilla oli viimeksi alle kymmenen Amerikan apua vuoden 2000 kisoissa Pietarissa, jonne saatiin houkuteltua vain yhdeksän NHL-pelaajaa. Tuolloin taalatähtien pelotteena olivat Venäjän mafia ja yleinen turvattomuus; olkoonkin, että poisjäännit peiteltiin normaalien loukkaantumisten piikkiin.

Pietarin kevään jälkeen kisoihin on saatu Pohjois-Amerikasta vuosittain 10-14 pelimannia. Venäjäkin koettiin turvalliseksi jo 2007, kun Moskovaan saatiin haalittua kaksitoista NHL-pelaajaa.

Piikki tuli vuosi sitten, jolloin Quebecissa ja Halifaxissa pelattuun turnaukseen rekrytoitiin samalta mantereelta peräti kuusitoista pelaajaa - kolmetoista NHL:stä ja kolme AHL:stä.

Saku ja Mikko Koivun, Teemu Selänteen, Olli Jokisen ja kumppaneiden ryydittämä ryhmä repi Kanadan kekkereistä itselleen pronssia. Yleisen analyysin mukaan Doug Sheddenin luotsaaman joukkueen tie suurempaan sukseeseen jäi huutamaan yhtä kiekollista liideripakkia - Petteri Nummelinia tai Kimmo Timosta. Ehkä, ehkä ei.

Niin tai näin; kun Suomi voitti arvokisahistoriansa ensimmäisen miesten MM-mitalin, ei joukkue jäänyt huutamaan NHL-pelaajien perään.

Prahan hopeakeväässä 1992 luisteli vain yksi NHL-apu, Buffalon Christian Ruuttu. Arvokisojen keltanokista koottu nimetön nippu ei kuitenkaan kuvia kumarrellut, vaan pelasi hyökkäysvetoista ja näyttävää jääkiekkoa.

Ja muistissahan on, ettei niissä Tukholman kultaisissa kisoissa pelannut ainoatakaan NHL-pelaajaa. Ei yhdessäkään joukkueessa.

Ei Jalosen Leijonia estä toki mikään mahti maailmassa menestymästäkään.

Ryhmässä on Prahan seitsemäntoista vuoden takaisen kevään tapaan potentiaalisia läpimurtopelaajia. Ja historia on osoittanut, ettei kovakaan NHL-status takaa MM-kisoissa vielä yhtään mitään. Siinä katsannossa taalatähtien puuttuminen ei leikkaa välttämättä kiekkoleijonien unelmilta siipiä.

Menestykseen vievän kehityksen keskiössä on ylipäätään aina joukkueen kasvuprosessi; tie, jonka päässä menestyvä ryhmä on parhaimmillaan aina enemmän kuin osiensa summa.

Ristin käteni silti. Tervetuloa Sveitsiin, Saku Koivu, Kimmo Timonen ja Olli Jokinen. Näin aluksi.

Kirjoittaja on Savon Sanomien urheilutoimittaja

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.