Topi ja Erkki antoivat oikean roolimallin

Veteraaniurheilijoihin sain onnekseni tutustua harrastusteni ansiosta nuorena. Himourheilijoita olivat jo silloin. Mieleen ovat jääneet erityisesti Topi ja Erkki (huom! nimiä ei ole muutettu).

Lenkkeilin 1990-luvulla kohtalaisen paljon, varsinkin hiihtäen. Useimmiten ladulla tulivat ensimmäisenä vastaan Topi ja Erkki. Sinne he myös jäivät, kun minä rättiväsyneenä painuin kotiin.

Oman kuntoilun ohella nuo ihmeukot järjestivät meille kakaroille suunnistus- ja hiihtosuunnistusharjoitukset, kävivät kisoissa monen sadan kilometrin päässä joka viikonloppu, hoitivat perheitään ja tekivät oikeita töitäkin. Kaiken lisäksi äijät olivat ja ovat toki edelleen melkoisia velikultia ja älyttömän mukavia tyyppejä.

Sen kuitenkin muistan, että ihmettelin usein itsekseni melkein ääneen: Miten he jaksavat?

Viime vuosina olen saanut työni kautta jutella useiden veteraaniurheilijoiden kanssa. Tunnen olevani etuoikeutettu, sillä tällä porukalla on yleensä paljon enemmän sanottavaa kuin huippu-urheilijoilla. Yhtään palstatilaa saavia huippu-urheilijoita väheksymättä voi todeta, että veteraaneilla on hieman toisella tavalla kokemusta, näkemystä ja viisautta.

Keskiviikon turinatuokiossa seurana oli Terhi Kokkonen. Teräsnainen, joka kaappasi taannoin veteraanien yleisurheilun MM-kisoissa 65-vuotiaiden sarjasta kuusi mitalia.

Mutta eihän niillä mitaleilla ole niinkään merkitystä. Kalinaa ja kilinää maailmassa on muutenkin. Sen sijaan veteraaniurheilulla on. Nämä topit, erkit ja terhit, he taitavat olla onnellisia ihmisiä. Välillä paikkoja voi kolottaa ja muutenkin terveys voi reistailla, mutta sellaista on elämä. Urheilu joka tapauksessa antaa aina enemmän kuin ottaa.

Ja olenpa itsekin oppinut. Enää en ihmettele heidän jaksamistaan. Toteanpa vain ääneen: Siten he jaksavat.

Nykyisin olen tietysti yksi heistä, ainakin periaatteessa. Olen veteraaniurheilija Roimela, vaikka nuorta yritänkin leikkiä. Oma liikuntani on aivan liian vähäistä, mutta viimeisen parin kuukauden aikana olen pakottanut itseäni lenkkipolulle.

Vielä en ole kuitenkaan päässyt siihen, että liikkuisin itseni vuoksi. Motivaationa on se, että lapseni löytäisivät liikunnan ilon riittävän aikaisin. Uskon, että vanhempien esimerkillä on merkitystä.

Ja voitte arvata, kuinka sydämeni ulvoi muutama päivä sitten riemusta, kun eilen 4 vuotta täyttänyt tyttäreni lähti tässä eräänä päivänä yhtäkkiä pihalla juoksemaan ja totesi tietäväisesti, että ”tämä tekee hyvää ihmiselle”. Selvästi jotain on siis mennyt perille, vaikka en liikukaan niin kuin Topi ja Erkki.

Se olkoon kuitenkin tavoitteena: Siten minäkin jaksan.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.