Tosi mies osaa kokata

Lähtökohdat eivät olleet häävit. Yläasteen kotitaloustunneilla kaikki tuntui pakkopullalta, jättipä opettaja minut jopa kerran tunnin jälkeen lakaisemaan lattiaa laiskanläksynä. Suhde ruoanlaittoon oli kaikin puolin surkea.

Kun muutin parikymppisenä ensimmäistä kertaa omaan asuntoon, oli vastuu ravinnon valmistumisesta aluksi tyttöystävällä. Joka talouskoulun käyneenä oli suorastaan ylivertainen ammattilainen keittiössä.

Kun yritin leipoa pitsapohjaa, tarttui tahmainen taikina tanakasti tassuihin. Lopputuloksena olivat itkuraivari ja keittiön seiniä koristavat taikinanriekaleet.

Ensimmäisten pihvien paistoyritysten lopputuloksena mustuivat sekä mieli, että liha. Ja niin edelleen. Minä en osannut tehdä ruokaa.

Vaan toisin on nyt. Sinnikkään harjoittelun ansiosta –  ja jostakin kumman syystä kokkauskipinän saaneena –  olen nykyisin ihan hyvä kokki. Pystyn pyöräyttämään monenlaisia ruokalajeja sen kummemmin reseptikirjaa selailematta. Ja mikä merkityksellisintä, minä pidän kokkaamisesta.

Monenkirjavat ruokaohjelmat ovat käytännössä ainoita tosi-tv-genren edustajia, joita seuraan mielenkiinnolla. Niistä kun saa silloin tällöin käyttökelpoisia ideoita ja niksejä omaan keittiöön.

Se, miten tähän on päädytty, ihmetyttää itseänikin. Alkutilanne kun olisi helposti mahdollistanut sen ikiaikaisen reitin, jossa naisväki hoitaa pötyä pöytään, kun homman valmiiksi osaavat paremmin.

Kokkaamiskyky kuuluu jokaisen ihmisen perustaitoihin, jolla ei ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Minua edeltäville miessukupolville suotakoon kädettömyys keittiössä. He ovat kasvatuksensa ja aikansa tapojen uhreja.

Nykyaikainen mies ei kuitenkaan ole mielestäni mies ensinkään, jos ei vispilä pysy kourassa keittiössä. Itse tekemällä myös säästää rahaa. Valmisruoat ovat kalliita sekä täynnä rasvaa ja lisäaineita.

Jälkikasvun siunaantuminen on tuonut oman haasteensa kotikulinarismiin. Jos tenavilta kysytään, olisi makaronilaatikkoa tarjolla joka päivä. Monipuolisen ja terveellisen ruokalistan pyörittäminen siten, että ipanat eivät nyrpistä nenäänsä joka aterialla, on rankkaa duunia.

Lapsilta saatu palaute on myös suoraa ja armotonta: jos lautaselle lapioitu ape ei maistu, sitä ei syödä. Ei sitten millään. Piste.

Yksi asia kotikeittiössämme kuitenkin on perustavasti pielessä. Olen taloudessamme ainoa sinihomejuuston rakastaja. Laittaisin sitä joka ruokalajiin, jos vain saisin. Makaronilaatikkoon, kiusauksiin, kastikkeisiin, pitsaan, hernekeittoon, jäätelön päälle. Vaan ei. Vaimo ja sittemmin myös jälkeläiset ovat tehneet hyvin selväksi kielteisen kantansa tähän herkkuun.

Ehkä pitäisi alkaa salakavalasti totuttaa perhettä. Ripaus aurajuustoa joka ruokaan, määrää pikku hiljaa kasvattaen. Jep, tämähän kuulostaa suunnitelmalta! Toivottavasti kotiväki ei lue tätä kolumnia.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.