Traagisia hahmoja nuo jalkapallotähdet

Näemme tähtien valon vain siksi, että joka ainoa tähti itkee verta.

Luin edellä mainitun pätkän Steven Hallin esikoisromaanista Haiteksti - ja pysähdyin miettimään. Miettimään Ronaldinhoa, Cristiano Ronaldoa, Lionel Messiä, Franck Riberya ja Carlos Teveziä. Miksei Diego Maradonaa tai Peleäkin.

Unohdetaan se, miksi ihmeessä jalkapallotähdet tulvivat mieleeni kesken romaanin, joka kertoo muistinsa menettäneestä miehestä. Kyseessä on vain yksi esimerkki huippu-urheilun typerryttämästä maailmankuvastani.

Kuten tavallista, päähäni pälkähtänyt ajatus oli mielestäni kerrassaan nerokas. Näemme jalkapallotähtien loiston, koska jokainen tähti itkee sydämessään verta. Näinhän se menee.

Lähes jokaisen tähtipelaajan taustalta kun tuntuu löytyvän joku inhimillinen tragedia. Ja doctor Philin vertaisena keittiöpsykologina en voi olla ajattelematta, että juuri kovat kokemukset ovat tehneet heistä vahvempia.

Niin vahvoja, että he pystyvät kiipeämään maailman kilpailluimmassa lajissakin vielä askeleen muita korkeammalle. Kun kaikki ovat huippulahjakkaita himoharjoittelijoita, pelilliset erot syntyvät luonteen lujuudesta.

Seuraa surumielinen litania.

Ronaldinho menetti jo kahdeksanvuotiaana suurimman esikuvansa, kun isä-Joao löydettiin kuolleena uima-altaasta. Itsekin jalkapalloa pelannut Joao ei koskaan nähnyt nököhampaisen pikkupoikansa valloittavan suurta maailmaa.

Myös Cristiano Ronaldon isältä jäi näkemättä poikansa todellinen säkenöinti. Muistattehan, kuinka Ronaldo omisti vuoden 2006 MM-kisoissa maalin edesmenneelle isälleen Dinisille. Miehelle, joka joi itsensä hengiltä Madeiralla samaan aikaan, kun poika hurmasi jalkapalloa seuraavat isät, pojat, äidit ja tyttäret.

Entäs Leo Messi sitten? Argentiinalaistaituri kärsi nuorena harvinaisesta kasvuhormonin vajaakehityksestä. Koko Messin perheen piti muuttaa valtameren yli Barcelonaan, joka suostui maksamaan 11-vuotiaan Leon ökykalliin lääkityksen. Ei siis ihme, jos pikku-Messin harjoittelumotivaatiota ei tarvinnut suuremmin etsiä. Eihän nuorukaisen vastuulla ollutkaan kuin koko perheen toimeentulo.

Ranskalaistähti Riberyn ja argentiinalaisen Tevezin tragediat näkyvät puolestaan jo arpina kasvoissa.

Ribery kolkutteli kuoleman portteja 2-vuotiaana joutuessaan tuhoisaan auto-onnettomuuteen. Yli sata tikkiä pelastivat hengen, minkä jälkeen pikku-Franck kasvoi arpinaamana.

Tevezin tarina on samankaltainen. Lapsuudessa hänen päällensä kaatunut kiehuva vesi aiheutti kolmannen asteen palovammat Tevezin kasvoille ja kaulaan.

Kumpikin on kertonut haastatteluissa arpien vaikeuttaneen sosiaalista elämää nuoruudessa. Silti kumpikaan ei ole halunnut käyttää miljoonapalkkojaan kauneusleikkaukseen.

- Arvet ovat osa minua. Jos ne poistettaisiin, poistettaisiin jotain siitä, mitä olen, Tevez on sanonut.

Vahvuutta.

Esimerkkejä riittäisi vaikka kuinka. Elämänkertojen perusteella tragediaa ei ole puuttunut myöskään Zlatan Ibrahimovicin tai Zinedine Zidanen kaltaisten maahanmuuttajien nuoruudesta.

Vanhoista tähdistä puhuttaessa moni keskittyy surkuttelemaan köyhästä perheestä lähteneen Maradonan elämäntarinaa. Vaan kuka muistaa, että nuori Pele elätti itsensä myymällä tumpeista kerättyä tupakkaa?

Mitä tästä sitten pitäisi päätellä? Ettäkö suureksi jalkapalloilijaksi tullaan vain suuren tragedian kautta?

Vai olisiko kyse sittenkin siitä, että tunnemme maailmantähtien elämän turhankin yksityiskohtaisesti? Ehkä helppoa elämää ei ole muualla kuin suomirockin kertosäkeissä.

En tiedä. Mitähän doctor Phil sanoisi?

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.