Tuhansien paukkuvien suonien maa

Sain postia. ”Ainon käyttö on helppoa.” Rykäisin sylkeä henkeen, kun edellispäivänä oli soittanut eläkevakuutusyhtiön ihminen, joka sanoi, että minulla on viime vuonna alkanut Työterveyslaitoksen kanssa suhde, jonka kestosta ei ole tietoa.

Hätäännyin, että ei se ole mikään suhde. Me oltiin kerran vaan.

Mutta että käyttöni on helppoa... Ehdin ajatella, että niin varmaan onkin. Vihellyksestä lähden. Lähempi viestiin syventyminen kuitenkin kertoi, että kyseessä on puutarhakivi, 10 000-vuotias ilmaisuvoimainen uutuus suomalaista luonnonkiveä, joka kestää ankarimmatkin olosuhteet ja niiden vaihtelut. Ajattelin, että sekin on totta.

Ja oikeastaan se tuntuu hyvältä. Ei ole paha, jos kestää.

Ankaratkin olosuhteet ja niiden vaihtelut ovat helpompia kestää kuin voimattomuus, jota esimerkiksi nyt tuntee sen tiedon edessä, että Suomi on väkivaltainen maa. Poliisi tekee työtään henkensä kaupalla, 40 prosenttia 9-luokkalaisista pojista on kokenut väkivaltaa tai sillä uhkaamista, perheväkivallasta on näkyvissä vain jäävuoren huippu ja liikenteessä ilmenevästä väkivaltaisuudesta ei vielä edes puhuta.

Sillä mitä muuta kuin väkivaltaa muita tiellä liikkujia kohtaan ovat esimerkiksi piittaamattomat ohitukset. Kännykkä korvalla ei ole läheskään niin paha vaara liikenteessä kuin sarvipäinen raivoonsa pakahtuva kuljettaja tai autollinen sillä hetkellä toisilleen vihaisia perheenjäseniä – varsinkin, jos siellä kännykän päässä on ihminen, joka saa hyvälle mielelle ja vihan laantumaan.

Meillä ei ole väkivallattomia ongelmanratkaisumalleja. Emme osaa niitä tai piittaa niistä. Kun paha olo ylittää kaiken ymmärryksen ja sietokyvyn, millään ei ole mitään väliä. Paitsi sillä, että sinuun sattuu kans ja vielä pahemmin kuin minuun. Tätä luuserin häpeäähän minä en yksin kanna.

Siinä on avainsana: minä!

Otsasuonet pullistuvat, sydämet ja aivoverisuonet paukkuvat. Olemme kuin tehotuotannon kanat, nokimme toisemme hengiltä.

Puukkoon ja puntareihin ja pihalle lenteleviin muijiin ja mukuloihin on maailman sivu Suomessa suhtauduttu kuin huumoriin, kun on tullut läträttyä viinan kanssa. Nyt on niin monenlaista väkivaltaa. Rakenteellista väkivaltaa, jossa köyhä on puoleton, hyväksikäyttöä, joka ei ole vain seksuaalista, vaan myös ammatillista ja sosiaalista. Media työntää ihmiskuvaa, johon ei yllä. Vaatimuksilla ei ole rajaa. Pitää, tulee, täytyy. Aina vain enemmän kaikessa. Otetaan viinaa, viihdytään, mennään pois tästä pahasta.

Nousuhumala on kuin syli.

Hätäjarrutuksessa ihmiset ja tavarat lentelevät ja se sattuu. Markkinatalous ei tullut nappia painamalla, eikä se niin lähde. Paljon on väistämätöntä pahaa, mutta paljon myös mahdollista, jos tahdomme. Työlästä oli kasvimaan kitkeminenkin kersana. Eikä se ollut mikään kertarykäisy, vaan jatkuva työ. Niin on väkivaltakin. Teko kerrallaan se tulee ja lähtee.

Aletaan ajaa väkivaltaleffojen sijaan vaikka Koirankynnenleikkaajaa nonstoppina. Mitä enemmän rumuutta ja pahuutta väistämätön arki tuo, sitä tärkeämmäksi käy hyvyyden ja kauneuden läsnäolo. Pienet hyvät teot.

Peruutuspeiliin ei pidä katsoa, mutta eteenpäin pyrkiessä voisi muistaa, mitä Sibelius sanoi helmikuussa 1941: ”Maailma pysyy pystyssä vain sellaisten ihmisten varassa, jotka pystyvät unohtamaan itsensä.”

aino.suhola@

keskisuomalainen.fi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.