Tuhriminen ei ole yhteiskuntakritiikkiä

Kävinpä äskettäin eräässä Jyväskylän yläkaupungin kebab-ravintolassa. Aterian jälkeen piipahdin vessassa. Ja mitä vanhat ja väsyneet silmäni näkivätkään?

Koko huussi oli sotkettu lattiasta kattoon tussituherruksilla. Kaikki pinnat, mihin väri tarttui, oli vedetty täyteen tageja, eli suomeksi sanoen töhrijöiden nimimerkkejä.

Työ oli ollut niin kokonaisvaltaista, että omalla tavallaan kyse oli kehnonlaisesta tilataideteoksesta. Harmi vain, että muuten siistin ja hinta-laatusuhteeltaan erinomaisen ruokapaikan omistaja tuskin oli tilannut koristelua hotelli helpotukseensa.

Näitä samoja sökeröisiä sutaisuja on katukuva täynnä, julkisen liikenteen kulkupeleistä puhumattakaan. Tagien tekijät ovat kuin reviiriään merkkaavia koiria. Suttujensa vertaaminen koirankuseen tosin loukkaa nelijalkaisia ystäviämme.

Tageilla ei periaatteessa ole mitään tekemistä graffitien kanssa, jos ei kirjaimien samanhenkistä muotokieltä lasketa. Tagi on tussilla vetäisty nimikirjoitus, seinään maalattu graffiti taas parhaimmillaan silkkaa taidetta. Tageja tosin löytyy usein graffitien vierestä. En tiedä, tekevätkö samat ihmiset niitä.

Graffitien puolustajat näkevät ne urbaanina taiteena, jossa on kapinaa ja yhteiskunnan kangistuneita kaavoja ravistelevaa sykettä.

Myönnän, että mieluummin minäkin näen alikulkutunnelin seinissä värikkään, taitavasti toteutetun maalauksen kuin harmaata betonia. Moista on vaikea nähdä kovin suurena rikkeenä, vaikka lain kirjaimen mukaan luvattomasti olisikin toimittu. Täysin eri asia tietysti on, jos graffiti on tehty vaikka yksityisen talon seinään. Tai junanvaunun kylkeen.

Helsingin metrossa oli viime kuussa tapaus, jossa ”taiteilijat” pysäyttivät Puotilan asemalla junan aamulla hätäkatkaisijoista vetämällä ja säntäsivät sen jälkeen spreijaamaan vaunun kylkeen teostaan. Metroliikenne häiriintyi tapauksen takia pitkälle iltapäivään.

Iskusta on vaikea löytää yhteiskunnallista syvyyttä, ellei sitten protestin kohteena pidetä oravanpyörässä juoksevia rivikansalaisia, joiden rattaisiin temppu heitti kapuloita.

Luvalliset graffitinmaalausseinät eivät käsittääkseni nauti tekijöiden keskuudessa suurta suosiota. Syykin on selvä: jännitys puuttuu, kun maalia ruiskiessa ei tarvitse pelätä kiinnijäämistä.

On tervettä ja kehitykselle suorastaan välttämätöntä, että vakiintuneen yhteiskunnan pelisääntöjä ajoittain kyseenalaistetaan. Helsingin metroiskun kaltaiset tempaukset ja tagittaminen eivät kuitenkaan sitä tee.

Vaikka näitä puuhastelijoita kuinka yrittäisi romantisoida ilmaisunvapauden esitaistelijoiksi ja filosofiaansa väittäisi alakulttuuriksi, on kyse pelkästä keskenkasvuisesta vandalismista.

Yhteiskuntakritiikkinä teot ovat samaa tasoa kuin omiin housuihin paskominen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.