Tulevaisuudessa perintömme ei ole enää tavaraa

Vuoden loppu konkretisoi monelle ajan kulumisen ja kaiken katoavaisuuden. Joulun tavaraähky tuo mukanaan myös materiaalisuuden pohdinnan. Mitä kaikesta tavarastamme jää jäljelle? Kertovatko ne jotain meistä itsestämme?

Menneistä sukupolvista on tähän asti saatu tietoa heidän jälkeensä jättämien esineiden ja dokumenttien kautta. Nykyihminen omistaa tuhansia esineitä, mutta jättää niitä jälkeensä suhteellisen vähän, sillä tavaramme ovat yhä kertakäyttöisempiä ja päätyvät yleensä roskaksi. Tulevaisuuden kannalta välttämätön kiertotalous nopeuttaa entisestään yksittäisten esineiden häviämistä.

Tavaroilla on käyttöarvonsa lisäksi ollut aina sosiaalisia ja psykologisia merkityksiä. Varhaisissa kulutusyhteiskunnissa tavaramaailma toimi sosiaalisen aseman määrittäjänä. Tavarat toivat myös konkreettista turvaa. Modernina aikana sosiologinen ja psykologinen kulutustutkimus on tunnistanut tavaroiden roolin myös yksilöiden identiteetin rakentajana sekä tunteiden ja elämysten tuottajina.

Uusi teknologia on luonut paljon uusia tavaroita, mutta myös muuttanut suhdettamme niihin. Huomattava määrä jokapäiväisistä esineistä on korvautunut digitaalisilla ratkaisuilla, kuten älypuhelimen sovelluksilla. Samaan aikaan suuri osa ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, tunteista, elämyksistä ja identiteetin rakentamisesta on siirtynyt digitaalisille areenoille. Sosiaalisissa medioissa tuotetaan ja jaetaan omaa tarinaa valikoivasti, ja muilta saatu palaute vahvistaa sitä minäkuvaa, jota itse kukin haluaa muille esittää.

Kiintoisaa on kuitenkin se, että vaikka henkinen elämä ja identiteetti ovat ulkoistettu sosiaaliselle medialle, ihmiset ovat yhä tietoisempia ruumiistaan ja sen hyvinvoinnista. Ruumiin hallinnoimiseen käytetään yhä enemmän ja intiimimmin digitaalista teknologiaa. Kehon toimintoja mittaavia monitoreja istutetaan jo siruina ihon alle ja tulevaisuudessa tekoälyratkaisut ohjaavat elämäntapojamme ja korjailevat syntyneitä kehon vaurioita.

Vaikka digitaalisten teknologioiden avulla voimme pidentää elämäämme ja lisätä hyvinvointia, teknologia ei kuitenkaan saa ruumiitamme kuolemattomiksi. Mitä meistä sitten jää? Tavaroita yhä vähemmän, mutta digitaalisten alustojen keräämää dataa sitäkin enemmän. Mikäli ihmiskunta ei onnistu tuhoamaan itseään lähitulevaisuudessa, tuhannen vuoden kuluttua elämämme lienee tarkkaan dokumentoitavissa.

Tulevaisuuden historiantutkijat ja arkeologit eivät analysoi paperidokumenttejamme tai kaiva raunioista tavaroitamme, vaan tutkivat digitaalisia jalanjälkiämme. Koko elämämme: liikkuminen, viestiminen, terveys ja sairaus, harrastaminen ja kuluttaminen ovat kaikki tallennettu digitaalisiin rekistereihin.

Digitaaliset jalanjäljet ovat sikäli armottomia, että ne paljastavat todellisen käyttäytymisemme. Elämämme voi siten näyttäytyä hyvin erilaisena kuin se, mitä itse jaamme sosiaalisessa mediassa. Siksi kannattaakin joskus miettiä, millaisen digitaalisen perinnön haluamme jälkipolville jättää.

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston sosiologian professori, joka on erikoistunut kulutuksen ja talouden tutkimukseen.