Tuli jo luuria ikävä

Kolmevuotias pikkukaveri nyki hihasta aamupalapöydässä. Oli tärkeää asiaa.

-Jaanajaanakuuntelejaana. Laita Yle Areena tähän nyt. Minä haluan katsoa Ryhmä Hauta, poika jämenti. Pyöräytin silmiäni ja ajattelin, että siihen maailman aikaan kun minä pienenä aamupalapöydässä jotain toivoin, niin sitä että olisipa maksamakkaraa ja kello jo puoli kuusi ja Pikku Kakkonen.

Samalla kun pikkupoika pyysi asiantuntevasti Yle Areenaa isänsä kännykkään, jonka avauskuviota ei ilmeisesti tiennyt, vanhempi sisarus nautti jo omaa annostaan äitinsä luurista.

– Kuulepa tyttökulta. Kun minä syön aamupalaa, siinä ei vieressä rankuteta jotain juutuuppia. Aamupalalla pitää olla täydellinen hiljaisuus. Tai voi puhua, mutta ei mitään videoita katella, kun mukavampi olis olla rauhassa, paasasin.

Tyttö vilkaisi hitaasti. Laittoi luurin vähän hiljemmalle ja jatkoi ruudun tuijottamista viilipurkin yli.

Aiemmin tapakoulutukseni ulottui aikuisväestöön, mutta ei se tehonnut. Verkkokalvoille on tatuoitu kuva viiden hengen seurueesta, joka istuu meidän sohvilla ja näveltää someaan.

Urputin, jankutin ja moralisoin. Halloota hyvät kansalaiset. Ettekö te älyä, että tuo ei ole hyväksi yhtään mihinkään vaan osoitus vain turhanpäiväisestä pakkomielteestä. Jos ei kestä sitä, että ei ole mitään tekemistä, on aika näppärästi taantunut lapsen tasolla. Eikä saittien päivitys varsinaisesti ole mitään tekemistä sekään. Näennäistä vain.

Tämä kirjoitus olkoon viimeinen yritykseni tässä taistelussa, jonka itsekin olen jo melkein hävinnyt. Hyvästi itsemääräämisoikeus.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.