Tulin, näin ja ihan sama

Oli kyse sitten kokkailusta tai seikkailusta trooppisella saarella, minua on aina hämmästyttänyt tosi-tv-kisailijoiden epälooginen itsevarmuus. Kun mukana on vaikkapa kymmenen osallistujaa, ollaan hyvinkin varmoja juuri omasta voitosta.

Matemaattisen osaamisena mukaan tuollaisessa tilanteessa voittamisen mahdollisuus on 10 prosenttia. On syytä olettaa, että muutkin kisailijat osaavat hommansa ja tekevät parhaansa. Henkinen ”varma voittaja” tuntuu tollolta, koska hän ei osaa helppoakaan todennäköisyyslaskentaa.

Itse pilaisin tuollaisen kisan tv-viihteenä, sillä en pysty ylimieliseen epäloogisuuteen. Vastaukseni kysymykseen, ”miksi juuri sinun pitäisi voittaa?” olisi ”ei siihen ole sen parempaa syytä kuin muillakaan”.

Palkintorahat kelpaisivat, mutta muutoin voittaminen on yhdentekevää. En saa mitään iloa voittamisesta, oli kyse sitten lautapelistä, urheilusta tai muusta kisailusta. Itse asiassa mieluummin häviän, sillä tiedän sen ilahduttavan voittajaani ja on kiva ilahduttaa ihmisiä.

Usein jätän myös kotikatsomossa katsomatta sen hetken, kun tv-kisan voittaja selviää. On ikävää nähdä ihmisten pettyvän, ja kaikki muut paitsi voittaja pettyvät.

Saatan seurata nautinnolla juuri alkaneiden jalkapallon EM-kisojen matseja ja jättää viimeiset minuutit katsomatta. Ottelu sinällään on paljon mielenkiintoisempi juttu kuin sen voittaja. Ehkä olen mutantti, jolta puuttuu kokonaan voitonhalugeeni.

Kuvateksti: Kirjoittaja ei muista eikä välitä, kumpi tiimi voitti elokuvassa FC Venus.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.