Tulis jeät, sais verkot

Talviverkoilla on oppinut, että kalasaaliilla on aina selityksensä. Tuulee väärästä suunnasta ja kuukin on kumollaan. Lunta on jäällä joko liikaa tai liian vähän. Joulukuuta elettiin pitkälle, eikä lunta ollut jäällä. Hädin tuskin oli edes jäätä. Ja sekös kalamiestä korvensi.

”Kun tulis jeät, sais verkot. Ihan vaan siihen rantamatalaan, matikoita pyytämään.”

Talvikalastus ei ole turvallisuushakuisen ihmisen harrastus. Polte jäälle on niin kova, että jäälle on päästävä vaikka jäätä on vain nimeksi. Sen verran varman päälle kuitenkin pelataan, että talven ensimmäisille ja kevään viimeisille jäille laitetaan etunenään porukan kevein.

Sekin on kuulemma fakta, että viiden sentin jää kantaa aikamiehen, kolme senttiä kalamiehen.

Kalakaverini ovat mystisiä miehiä. Heidän puheissaan kalasaaliin ennusmerkit on luettavissa lumen määrästä, tuulen suunnasta, kuun asennosta ja auringon sijainnista horisontissa. Ei pyytävistä verkoista oikealla paikalla, oikeaan aikaan.

Tuuli on kalan maagisin viestintuoja. Mistä kala voi 40 sentin lumipeitteen ja 40 sentin jääpeitteen alla tietää, mistä tänään tuulee?

Kala kuulemma tietää. Etelätuulella ei tullut 65-millisistä verkoista kuin kuha, hauki ja muikku. Pari viikkoa aiemmin sama tuuli oli sopiva, koska samoista verkoista poimittiin neljätoista kuhaa ja pari matikkaa. Mutta kun se lumen määrä...

Kalakaverini pudistelivat arvoituksellisesti päätään. Huonot olivat ennusmerkit.

Yksin Viitasaarella on 230 järveä, päälle virtavedet ja lätäköt. Riistarikkaat salot ja kalaisat vedet toivat tänne ensimmäiset asukkaat 1500-luvulla. Viidessäsadassa vuodessa näitäkin järviä on moni ehtinyt soutaa ja kulkea. Verkoille ja takaisin, mökkirannasta katiskoille, selältä toiselle. On koettu liistekatiskat, matikkamerrat ja saatu särpimen lisää.

Värisyttää hermostoni minulle siihen saakka outoon, mutta sanomattoman suloiseen liikutukseen, runoili elämänsä ensimmäisestä lohisaaliista kirjailija Juhani Aho.

Aho löysi Viitasaaren kalavedet 1900-luvun alkupuolella. Hän kalasti kesäisin Huopanankoskella ja kirjoitti elämyksistään muun muassa Lastuja-teoksessaan.

1960-luvulla Pihtiputaan Kennään talon emäntä Martta Arkilahti voitti Pellervon järjestämän madekeitto-kilpailun. Suomen parhaan madekeiton ohjeen löytää hänen tyttärensä Saara Kotamäen & co keittokirjasta Muistoja kotiliedeltä (Gummerus, 2002).

Reseptin ohella Kotamäki kuvailee, kuinka Koliman rannalla keitto valmistui:

”Isäni oli kova kalamies ja madepyydykset olivat kevättalvella aina järvessä. Isän ollessa kokemassa pyydyksiä äiti seurasi ikkunasta kalaonnea. Todettuaan, että kala on isän kädessä, äiti aloitti perunoiden kuorimisen ja keiton valmistelun. Tämän jälkeen juuri pyydetty made olikin jo pian padassa.”

Suomen paras madekeitto: 1 (1–1,5 kg) made, 0,5 l perunoita, 1–2 sipulia, 10–15 maustepippuria, 1–2 tl suolaa, vettä, 2 rkl voita, 2 dl kermaa.

Raaputa made puhtaaksi veitsellä. Älä nylje!

Aina, kun ja jälleen luen tämän ohjeen, uskoni alkutalven jäiden kantavuuteen vain vahvistuu.

Kun tulis jeät, sais verkot. Ihan vaan siihen rantamatalaan...