Tuloshakuisen organisaation palkansaaja ähkii kateellisena Big Brotherille

Katselin Big Brotheria. Ohjelman joutilas yleistunnelma tuo mieleeni nuoruuden. Nuorena sitä kiipesi puuhun helposti, eikä maahan jäänyt mitään. Jatkuvan uutuudenviehätyksen, kerralla nostetun opintolainan ja vähän järjen kanssa pääsi hikoilematta korkealle.

Nyt 31-vuotiaana kannan lastinani kiviä: asuntovelka, herätyskello, työajat, kaikille tiedoksi lähetettävät sähköpostit, useat kehityshankkeet ja Jyväskylän liikenteen reittikartaksi rypistyvät silmännurkat. Tuntuu, ettei puunlatvaan pääse enää työmaanosturillakaan, ja kaikenlaista kiinteää irtaimistoa, kuten ihmissuhdeongelmia, jää maahan sivullisten ihmeteltäväksi.



Kilpailijoiden tavoite on voittaa 50 000 euron palkintosumma, mutta heille se tuntuu olevan yhtä kaukainen asia kuin valmistumisen jälkeinen työllistyminen oli itselleni opiskeluaikoina. Jos taloon lappaa uutta asukasta potista kisailemaan kuin jyväskyläläisiä kaupan avajaisiin, tuntui myös oma tilanteeni vähintään epävarmalta. Aineyhdistelmä toivoton, työpaikkoja vähän ja niistä kilpaili ainakin tuhat itseä edustavampaa.

Eikä humanistia yleensä ottaen ota kukaan töihin, ei ainakaan jos ei verkotu. No, kaveriporukkani uratietoisin oli repinyt kesätöikseen nastoja lappilaisen kunnan ilmoitustauluilta.

Nyttemmin olen elävä esimerkki siitä, että pöljätkin voivat näemmä päästä töihin, jopa metsästä kaupunkiin syyntakeettomana heitetyt. Ja Big Brotherista olen oppinut, ettei telkkariin pääsemiseenkään paljoa vaadittaisi.



Minusta BB näyttää ennenkaikkea palkansaajan fantasialta. Tuloshakuisen organisaation osasena en voinut taannoin kuin ähkiä kateellisena, kun asukkaiden päivän ainoa homma oli kulkea huoneen poikki osumatta reitille viritettyihin lankoihin.

Kulkea osumatta reitille viritettyihin lankoihin!

Ja sitten ynnättiin, kuka veti mitäkin narua, ja että Aki ei mahtunut. Lopuksi kaikki menivät nukkumaan päivän puuhista upeasti väsyneenä.

Ja tämän viikon tehtäväksi Big Brother on antanut laihduttaa. Eikä talossa sitten juuri muuta tehdäkään. Normaalin palkansaajan täytyisi voittaa kuntoutusstipendi ammattiliiton jäsenarpajaisissa päästäkseen vastaavaan elämäntaparemonttiin. Se ei ole helppoa, kun vastassa on ylipitkä kokous, jonka aiheuttamaa hiipivää turhautumista (jos käyttäisin tarkkaa ilmaisua, puhuisin vitutuksesta, mutta sitä ei saa painaa lehteen) palaverin vetäjä silottelee lentokentän mittaisella mansikkaviinerillä.

Eikä keho tässä iässä välttämättä ilahdu äkillisestä rasituksesta. Siitä voi seurata kuolema. Patologi selvittää omaisille, ettei se parka ehtinyt tuntea varpaille tippuneita käsipainoja, kun aortta repesi kuin vesijohto pakkasessa. Ja parhaimmassa tapauksessa laihtuu 30 grammaa viikossa, jolloin rasvakerroksen ihoon sisältäpäin kohdistama paine hellittää ja naamaan aurautuu uusi suksenlatu.

Elämä on hirveää, mutta en minä oikeasti BB:tä katso. Haluan olla vaan tätä mieltä, kun kaikki sitä ohjelmaa niin haukkuvat.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen kulttuuritoimittaja.