Tunne muuttuva maa

Matti Johannes Koivu on loistava muusikko juuri nyt. Hänen nimeään kantava, viime keväänä julkaistu albumi on silkkaa syysruskaa, salaa pimeneviä iltoja ja sykähtelevää kynttilänvaloa.

Lisäksi Matti Johannes Koivu tuntuisi olevan viisas mies.

”Tekijä ei saa kuulostaa viisaammalta kuin kuulija. Enkä kyllä ookaan”, Koivu sanoi Maailman Kuvalehden haastattelussa aiemmin tänä vuonna. ”Joka päivä joudun nöyrtymään sen edessä, kuinka vähän tiedän asioista.”

Minkäs kliseelle mahtaa: suurimpia hölmöjä ovat yleensä ne, jotka kovimpaan ääneen väittävät tietävänsä.

Koivun laulujen tekstit ovat lyyrisiä ja ilmavia ja tuntuvat kertovan enemmän kuin ensiksi paljastavat.

Harjoitus: kuuntele Matti Johannes Koivun laulu Tunnen muuttuvan maan. Mene ikkunaan ja katsele pihaan varisseita lehtiä – tai katulamppujen valokeiloja, jos on pimeää.

Ajaudut kauas / katson sinua rannalta / vaikka tekisin uuden auringon / et voi koskaan unohtaa / tulee ilta / tunnen muuttuvan maan.

En tiedä mitä Koivu on ajatellut laulua kirjoittaessaan. Ehkä isyyttä, ajan kulumista, luopumista. Mutta laulun sydämenlyönnit ja surumielinen teksti tuovat minun mieleeni ne ihmiset, joista Koivu puhui Maailman Kuvalehden haastattelussa.

”Nykyisin on niitä, jotka valittavat, että on sama tienaanko kuus vai seitsemän tonnia, koska ero häviää verotuksessa. Ja sitten on niitä, jotka miettii, että on sama tienaanko tonniviissataa tai en mitään, koska tästä ei tule mitään.”

Koska tästä ei tule mitään. Suomessa on viime aikoina keskustelu kiivaasti julkisista palveluista, niiden keskittämisestä ja lähipalveluiden katoamisesta. Jyväskylässä pinnalla on viimeksi ollut Kuokkalan lähikirjaston ja terveyskeskuksen edessä häämöttävä lakkauttaminen.

Ymmärrän kuokkalalaisia. Palveluiden menettäminen vaikeuttaa arkea.

Totuus on silti, että me olemme tottuneet elämään, johon meillä ei enää ole varaa. Maailma muuttuu, maa sen mukana ja me voimme vain roikkua kyydissä. Sopeutuminen on tylsää – ja välttämätöntä.

Muusikko Matti Johannes Koivu ei halua saarnata. Mutta hänen mielestään lähipalvelut olivat yltäkylläisyyden sukupolven yhteinen kokemus, seuraavaa suomalaisten aaltoa yhdistää niistä luopuminen.

”Me ehdittiin nähdä hammashoitolat, kirjastot ja koulun talkkarit. Siksi me nähdään myös selvästi, mitä se on, kun niitä ei oo.”

On yhtä oikein sanoa, että Kyllönmäki tai keskusta eivät ole kaukana Kuokkalanpellolta kuin on todistaa vastakkaista.

Lopulta koko juttu tiivistyy kuitenkin Koivun sanoihin. Me ehdittiin tottua.

Kun muusikko puhuu politiikkaa, hänen päänsä päälle ilmestyy helposti idealisminkirkas kehä. Yhden sanat ovat lyyrisempiä kuin toisen, mutta Koivu, ekonomistit ja Jyväskylän kaupungin talousarvio hyräilevät lopulta samaa sävelmää.

Kirjoittaja on sekatyöläinen ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.