Tunnustus kaikille pienille koululaisille

Kaupungeissa jaetaan tunnustuksia vuoden työmatkareippailijoille. Tyypillisesti perusteena on ahkera ja säännöllinen kulkeminen omalla lihasvoimalla. Yleensä nämä palkinnot menevät pyöräileville aikuisille.

Minä äänestäisin nuorimpia koululaisia. Kaikkia heitä, jotka täyttävät varhain aamulla teidenvarret ja pysäkit.

Valtaosa näistä pienimmistä koululaisista kulkee työ- eli koulumatkansa pääsääntöisesti kävellen, itseään leveämpi reppu selässä, keleistä nirsoilematta, vaihtoehtoja saamatta. He eivät nurise osaansa, jos nyt eivät sitä kauheasti hurraakaan. Kävelevät vain.

Pienen koululaisen isänä olen huomannut, että lasten työmatkaan liittyy vielä paljon muutakin kuin vain se käveleminen:

Pitää opetella tekemään aamutoimet määrätietoisesti. Pitää opetella katsomaan kelloa. Täytyy uskaltaa alkaa liikkua itsenäisesti. Tuliko kännykkä?

Pitäisi muistaa, ettei ole aikaa jäädä tutkimaan jokaista koppakuoriaista, ainakaan menomatkalla.

Omalta kotikadultani lapsilla on Vaajakummun kouluun matkaa kaksi kilometriä. Ensimmäisen ja toisen luokan oppilailta se vie kävellen puoli tuntia suuntaansa.

Päivän saldo on yksi tunti ja neljä kilometriä. Kouluviikossa se tekee viisi tuntia ja 20 kilometriä, kuukaudessa 20 tuntia ja 80 kilometriä. Se on kunnioitettava määrä hyötyliikuntaa. Olisiko minusta samaan?

Haja-asutusalueella tai maaseudulla lapselle voi tulla omatoimista koulumatkaa jopa 3,5 kilometriä suuntaansa. Koulukuljetuksen piiriin pääsee vasta sen jälkeen.

Meillä aikuisilla on kova työ ajaa autoilla liikuntakeskusten ohjattuihin ryhmiin tunneille, joilla on muodikkaat nimet, jotta saisimme saman verran liikuntaa kuin lapset, jotka kävelevät.

Jos hoksaisivat, lapset nauraisivat myös vinoutuneelle suhtautumistavalleni.

Jos minä iso aikuinen en mene töihin autolla vaan reippaillen, kohkaan tehneeni e-k-o-t-e-o-n. Lisää kunniaa otan ja odotan, jos matkalla oli pimeää tai märkää tai niitä molempia.

Koulumatkansa kävelevä lapsi tuskin kokee tekevänsä mitään erityistä. Osaako kukaan pitää kävelevää lasta maailmanparantajana?

Ympäristöteko on aikuisen yksinoikeus!

Vielä on mainitsematta eräs koululaisiin liittyvä asia, jota loppujen lopuksi ihailen heidän työmatkoissaan eniten. Vähän kadehdinkin.

Se on mutkittelun ja haahuilun taito. Ojien, penkkojen ja oikoreittien tutkiminen luo vankan suhteen omaan kotipaikkakuntaan. Aikuiselta tämä jää usein tekemättä. Siksikö minusta tuntuu, etten voi muualta muuttaneena tulla koskaan täysin vaajakoskelaiseksi?

Aikuisena mutkitteluni on yleensä sitä, että yritän ehtiä töistä ajoissa kotiin laittamaan ruokaa, ja matkalla pitää poiketa päiväkodissa ja täydennysostoksilla. Se ei luo kotiseutusuhdetta, vaan nostaa verenpainetta.

Jyväskylässä on jaettu tunnustuksia vuoden työmatkapyöräilijöille ja ihmisille, jotka ovat edistäneet pyöräilykulttuuria. Kumpikin peruste on hieno.

Löytyisiköhän Jyväskylästä tai laajemmin Keski-Suomesta myös esimerkiksi vuoden työmatkahiihtäjää tai vuoden työmatkasoutajaa? Tai vuoden jotakin muuta, mitä?

Kerran Tourulan sillalla Jyväskylässä tapasin nuoren työmatkaskeittaajan.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.