Tuppi pois suusta, mies!

Mikä siinä puhumisessa on niin vaikeaa?

Miksi mies ei voi sanoa, että tänään on huono päivä, joka ei johdu sinusta, rakas puolisoni. Että on stressiä töissä, äkäsuoni tykyttää lapaluiden välissä ja että ahteriini on ammuttu kuin sitä kuuluisaa karhua.

Moisen tunnustuksen jälkeen siippansa voisi jättää rauhaan, mutta kun pukahdustakaan ei kuulu, on käytävä toimeen.

Jokainen sana on revittävä pihdeillä miehen sisuksista. Ja sitten kun sen tekee, pikkupiru koputtaa olkapäälle ja pakottaa härkkimään bonuksena ärähdyksiä. Lievän kidutuksen ja tikulla kaivettujen sanojen jälkeen miehen voi antaa olla omissa oloissaan.

Rankka homma, ihan kaikille.

Jos sitä vastoin minä olen pahalla tuulella, mitä sattuu äärimmäisen harvoin, annan aviomieheni kuulla asiain tilan välittömästi. Eipä tarvitse arvailla, riipooko meikäläisen hermoja. Kyllä riipoo.

Osaa mieskin sitten edes yrittää asetella sanojaan oikealla tavalla peräkkäin - mikä on, myönnetään, varsin haastava tehtävä.

Miehet ovat kaikesta tuppisuisuudestaan huolimatta surkeita peittämään pahaa tuultaan. Lyhyt kyselykierros kanssasisarien keskuudessa paljasti, että naiset kyllä haistavat miehensä pahan tuulen.

Huom: nyt puhutaan nimenomaan miehistä, ei niistä genitaalialueen ulokkeen omistavista miehen näköisistä kuvatuksista, jotka puhuvat nyrkein.

No niin.

Yhden ystäväni mies paljastaa kuulemma itsensä siirtelemällä ruokaryhmän tuolia. Sentti oikealle, sentti vasemmalle, kaksi senttiä eteenpäin, toiset kaksi taaksepäin. Kriik, kriik, kriik niin kauan, että ystäväni räjäyttää potin kysymällä viattomasti: "Onko tuoli huonosti?"

Toisella ystävälläni on mies, jonka niska alkaa punoittaa hermostuksen kasvaessa. Hänen kasvonsa muovautuvat raivon kourissa taikinaiseksi puuroksi, joka syytää nenän alla olevasta aukosta lapsilta kiellettyä kiroilumateriaalia.

Kolmas tyyppi pakenee hinkkaamaan autotalliin prätkää, neljäs linnoittautuu mielenosoituksellisesti television ääreen vasen kulmakarva nykien ja viides aloittaa provosoivia keskusteluja muun muassa tasa-arvosta, lihansyönnistä, kirkkoon kuulumisesta ja vaimon laiskasta liikuntaharrastamisesta.

Kuudes, minulle tutuin tyyppi, alkaa rautakankikävelijäksi. Liikkeiden robottimaisuutta tehostetaan voimakkaalla kantakävelyllä.

Kaikilla näillä tyypeillä on yksi yhteinen piirre: heillä ei ole kerta kaikkiaan mitään hätää. Mikään ei vaivaa, vaikka moukarimies raivon varressa hakkaa ohimolohkoa ihan tosissaan.

Kun sitä voisi vain sanoa: "Minulla on tänään huono päivä, mutta se ei johdu sinusta, rakas puolisoni".

Minä ainakin uskoisin ja saattaisin jopa tukkia turpani. Sekin on nimittäin mahdollista.

Kirjoittaja on toimittaja ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.