Tuskaa ei voi mitata

Sotalapset kärsivät sodasta vähintään yhtä paljon kuin sodan keskellä eläneet lapset. Helsingin Yliopiston tutkimuksesta selviää, että sotalapsena ololla on ollut jopa kielteisiä terveysvaikutuksia (Ksml 28.3.).

Suomesta lähetettiin sotien aikana, vuosina 1939–1945 Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan lähes 80 000 lasta. Valtaosa, noin 72 000 lasta, päätyi Ruotsiin.

Tutkimus osoittaa, että Suomeen jääneet lapset selvisivät sodasta paremmin kuin Ruotsiin sotalapsiksi lähetetyt. Tässä ei oteta huomioon kuolemanvaaraa, jossa lapset olisivat sota-ajan Suomessa olleet. Useimmiten lapsensa lähettivät Ruotsiin kaupunkilaisvanhemmat. Kaupungeissa oli kovin nälkä ja kaupunkeja pommitettiin eniten. Vanhempien hätä oli todellinen eikä ratkaisu varmasti ollut helppo.

Lapsille vanhemmista eroon joutuminen oli kuitenkin erityisen traumaattista. Sodan päättymisestä tuli sotalapsille toinen, ehkä vielä lähtemistä suurempi koetinkivi.

Osa lapsista oli juuri ennättänyt sopeutua uuteen kotiinsa, kun oikeat vanhemmat tahtoivat lapsensa kotiin. Lapset olivat pahimmillaan vieraantuneet biologisista vanhemmistaan kokonaan.

Suomen ja Ruotsin välinen elintasokuilu oli suuri. Kenties ankarimmin sen kokivat ne lapset, jotka oli lähetetty sotalapsiksi köyhästä Kainuusta. Ruotsissa lasten elämä oli ollut taloudellisesti turvatumpaa, mutta sodanjälkeisessä Kainuussa nähtiin jopa nälkää.

Henkisesti tilanne oli äärimmäisen tuskallinen sekä lapsille että vanhemmille. Äidit muistivat, mutta lapset eivät. Vanhemmat olivat kaivanneet lapsiaan kotiin ja olivat surun murtamia, kun heistä olikin tullut omien lastensa mielissä ventovieraita aikuisia.

Osa lapsista ei ymmärtänyt enää palatessaan sanaakaan Suomea, ei tunnistanut vanhempiaan eikä hyväksynyt sitä, että heidät oli lähetetty vauraasta Ruotsista, turvallisten aikuisten luota, köyhään korpeen.

Suomalaiset toimivat parhaansa mukaan lähettäessään lapsia turvaan. Sodan jälkeisessä yhteiskunnassa ei kuitenkaan osattu ottaa huomioon riittävästi lasten sopeutumista. Suomessa sodan päättyminen oli helpotus, mutta sotalapsille se saattoi olla uuden taistelun alku.

Sota on äärimmäinen yhteiskuntaa kohtaava kriisi, joka ulottaa lonkeronsa kaikkeen elämään. Sota on aina katastrofi ja suomalaisille vuosien 1939–1945 tapahtumat ovat aiheuttaneet monitahoisen trauman. Liian usein keskusteluissa ajaudutaan nokitteluun siitä, mikä lapsijoukko kärsi sodasta eniten. Sotalapset, sotaorvot, evakot ja monet muut joutuivat kohtaamaan sodan raa´an todellisuuden. Tuskaa ei voi mitata.

Sotalasten kohtalon karuus perustuu siihen, että heidät repäistiin juuriltaan kaksi kertaa – ilman lähimpiä aikuisiaan.

Toisinaan keskustelussa esitetään ajatus siitä, olisiko suomalaisten jo päästävä yli sota-ajan kaiuista. Sotaa ei pidä unohtaa, vaan meidän pitää tarkastella sotaa neutraalisti ja kaikilta kanteilta.

Samalla olisi pyrittävä ymmärtämään, mitä maailmalla ja Suomessa toisen maailmansodan aikana tapahtui – ja yritettävä estää samanlaiset kovat kohtalot jatkossa ennalta.