Tuskasta hymyyn ja lupsakka Lappi

Antakaa mulle! Kaikki! Heti!

Tällaisella ajatusmallillahan me eletään. Ainakin monet meistä. Minäkin.

Ihminen on hätäinen eläin. Harvoin se malttaa odottaa, vaikka hätäilyn palkintoina ovat usein kiire, pieleen menevät hommat ja lopulta tuska.

Tuskaisia ihmisiä. Niitä näkyy paljon, kun vain vähän katselee ympärilleen.

Joskus riittää peilikin.

 

Kävin viime viikolla Äkäslompolossa.

Lappi on metka mesta. Siellä on rauha. Aika pysähtyy. Tai en tiedä, pysähtyykö se, kun en koko viikolla kelloa vilkaissut. Onneksi lapsieni mummu muistutti, milloin Ylläkseltä on syytä lähteä laskeutumaan Keski-Suomen maisemiin.

Kiire?

Sellaista ei ollut. Hommat luistivat kuin itsestään. Asioita, hyviä asioita, vain tapahtui. Velhon kodallakin munkit vain ilmestyivät lautaselle. Ilman kiirettä, ilman tuskaa. Paikallisen väestön seesteisyys tarttui jopa meihin muualta tulleisiin.

Elämä hymyili. Ihmiset hymyilivät.

Peilissäkin hymyiltiin.

 

Suomalaisessa jalkapallossa on hätäilty. On pyydetty paljon, saatu niin helkkarin vähän. Eteenpäin on menty, totta kai, ja pelattiinhan Helsingissä taannoin komea paikallispeli, mutta silti maajoukkue konttaa EM-karsinnoissa, talousluvut vilkkuvat joukkueiden toimistojen tietokoneissa punaisella ja joidenkin liigasta tuttujen seurojen sydänkäyrät piirtävät suoraa viivaa.

Tarina on tuttu myös Jyväskylästä. JJK tuli ryminällä maamme futiskartalle, haki kiireellä hetken huumaa ja löysikin sitä. Kettuseura käväisi jopa Montenegrossa. Sitten se lähes kuoli.

Tuskaisia ilmeitä. Niitä ehdittiin liigataipaleen aikana kettuperheessä nähdä.

Vastaavasti hymyä on tarjottu aika vähän. No, ehkä pronssijuhlissa, siinä hetken huumassa, suupielet kääntyivät lyhyeksi toviksi ylöspäin.

Se on aika vähän.

 

JJK on löytänyt parin viime vuoden aikana jonkinlaisen lappilaisen ajatusmaailman. Kettuseura on rauhallisen seesteinen. Harjun toimisto ei toki ole mikään Velhon kota, mutta nykyisin siellä asioidessa aistii lupsakan tunnelman. Ja kyllä, siellä myös hymyillään aiempaa enemmän.

Kuten jo kaikki tietävät, nyky-JJK ei hae pikavoittoja. Se rakentaa rauhassa omaa juttuaan oman kylän poikien kautta. Strategian takana on paljon talousmaailman kylmiä realiteettejä, mutta on siinä myös ripaus romantiikkaa. Kyllähän se kuulostaa kauniilta, kun maan toiseksi korkeimmalla sarjatasolla pelaa joukkue, jossa yhtä pelaajaa lukuun ottamatta jokainen on juossut kentällä seuran värien puolesta jo junioripeleissä.

Lupsakkuus, hymyt ja romantiikka eivät tarkoita sitä, etteivätkö nyky-JJK:n tavoitteet olisi liigassa. Tietysti ovat ja jokaisen pelaajan kanssa jutellessa esiin nousee ajatus sarjanoususta. Ja niin sen täytyy urheilussa mennäkin.

Tällä hetkellä nousu kotimaiseen jalkapalloliigaan ei kuitenkaan ole JJK:lle pakkomielle. Se on mahdollisuus. Lupsakka mahdollisuus.

Jo tällä kaudella.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.