Tv-vuoden kohokohta käsillä

Vaikka meikäläinenkin on melkoisen nautinto- ja itsekeskeinen huithapeli, kaikelle on aikansa ja paikkansa.

Tänään paikka on kotisohva ja aika on se, kun Linnan juhlat alkavat. En jätä mistään hinnasta (tarjouksia enivan?) väliin hetkeä, kun juhlasalin ovi avautuu ja sotaveteraanijoukko kävelee kättelyyn. Ilman pienintäkään megaisänmaallisuuskorttia, mamuvastaisuusvivahdetta, sodan ihailua tai mitään muutakaan nykypäivän trendihapatusta, on vaan hyvä pysähtyä joskus miettimään sukupolvea, joka on joutunut kokemaan sen, mitä itse en voi edes kuvitella.

Linnan juhlien televisiointi ja kaikki juhlallisuuksiin liittyvä on vuosi vuodelta enemmän sirkushuvia. On oheisohjelmaa, jatkoa, viihdettä. Linnan bileissäkin kysellään vaikka sun mitä, asiasta ja asian vierestä. Ja hyvä niin. Itsenäisyyspäivä on kuitenkin säilyttänyt arvonsa niin hyvin, että merkitys ei häviä edes kuorrutuksen alle.

Niin kauan kuin veteraanit ovat mukana juhlinnassa, arvo myös säilyy. Ydin on menetetty, kun viimeinen veteraani kuulee iltahuutonsa ja linna on täynnä cheekkejä ja mäkihyppääjiä ja kansanedustajia ja toimittajia, meitä moniongelmaista superfuudisukupolvea.

Tietenkin suomalaisuuden sisin on nykypäivänä muussa kuin sotavuosien muisteloissa ja niin pitääkin olla, mutta Linnan juhlien osalta suomalaisuus on lopulta juuri ihmisissä, jotka joutuivat sotaan.

Jututin hiukan ennen itsenäisyyspäivää pariskuntaa, joka oli saanut kutsun juhliin. He ihmettelivät, miksi kunnia tuli juuri heille. Sotaveteraani ja hänen sodan kokenut puolisonsa eivät omasta mielestään olisi ansainneet arvokasta kutsua. Omassa elämänoppikirjassani kutsu juhliin on pienintä, miten tuota sukupolvea voi muistaa ja piristää. Ehkä sitä muuta porukkaa voisi vaikka jättää vähän vähemmälle. Muutama vuosi ja arvokkaimmat vieraat ovat poissa. Hannes Hynönenkin lähti jo.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.