Työmatkaliikunnan ansiosta voin yhä näyttää adonikselta

Köyhyydestä se sai kipinän. Kun talomme älykkäämpi yksilö pidemmän työmatkan oikeutuksella otti käyttöönsä auton, jäi itselleni vaihtoehdoiksi toisen auton ostaminen tai työmatkaliikunta.

Valinta oli helppo. Aloin juosta, koska vaatimaton pankkitilini saldo siitä ratkaisusta kovasti tykkäsi.

Sitten jäin pahasti koukkuun. Huomasin, että tavallaan typerästä juoksentelustani hyötyvät kaikki. Työnantaja, lukijat ja vaimo.

Minäkin.

Miksi näin? Tätä lienee pakko avata.

Työmatkani on noin kahdeksan kilometriä. Ei matka eikä mikään. Kotona olen puoliunessa, lähes työkyvytön. Reilun 40 minuutin hölkän aikana keho herää. Samoin silmänsä aukaisevat luovuuteni ja sisäinen taiteilijani. En sano, että minusta tulee matkan aikana hyvä kirjoittaja, mutta ainakin parempi kuin se uninen tonttu, joka kotioven lukitsi. Hirvittää ajatellakin, millainen tästäkin kolumnista olisi syntynyt, jos en olisi tarjonnut aamupäivällä keholleni raitista ulkoilmaa.

Lisäksi juostessa ajatukset lentävät. Monet tämän syksyn juttuideoistani ovat syntyneet työmatkalla. Kokonaisuutena uskonkin vahvasti, että työnantaja hyötyy työmatkaliikunnastani, koska sen ansiosta olen parempi työntekijä. Ja siitä taas hyötyvät lukijat. Ehkä.

Selvää on tietenkin, että lyhyehköstä matkasta huolimatta kuntoni kohenee hölkkäilyn ansiosta. Tai ainakin juoksulenkkieni myötä orastava keskivartalon kasvu on lupaavasti pysähtynyt. Siitä tykkään minä ja siitä tykkää myös vaimo, kun näytän edes hieman siltä adonikselta, johon hän vuosia sitten rakastui. Itseäni lenkkeily auttaa myös siinä, että voin lähes päivittäin hämmästyttää kollegoitani reippaahkoilla ruoka-annoksilla.

Alkaa kuulostaa melkoiselta win–win-tilanteelta.

Pakko silti tunnustaa, että ei ole mitään niin hyvää ettei siinä olisi jotain pahaakin. Tässä tapauksessa huono asia on, että juosten työmatka sujuu hitaammin kuin autolla. Työasioihin käytetty aika näin pitenee lähes kahdella tunnilla, ja se aika on pois yhteisestä ajasta lasten kanssa.

Hinta on siis suuri, mutta toisaalta hyödyt huomioiden pieni.

Tietystikään minun työmatkaliikunnallani ei ole mitään merkitystä laajemmassa mittakaavassa. Mutta entäpä jos saman hulluttelun aloittaisivat muutkin? Yhteiskunnassa ollaan huolissaan työväestön huonosta kunnosta, työssä jaksamisesta ja monesta muustakin asiasta. On päivänselvää, että liikunta olisi niihin ongelmiin oikea lääke. Kannustetaanko siihen? Eipä kai.

Vähintä, mitä työnantajat voisivat tehdä, olisi järjestää työntekijöilleen kunnolliset suihkutilat. Nyky-yhteiskunnassa, jossa alusvaatteet vaihdetaan jostain syystä muulloinkin kuin lauantaisaunan jälkeen, ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää haista hieltä työpisteellä. Vaatekaappi on työmatkaliikkujalle mitä mainioin lisäetu, sillä vaihtovaatteita sisältävä reppu selässä vähentää juoksunautintoa huomattavasti.

Kuivauskaappi on jo sitten luksusta.