Työstä puhumisen uusi tapa

Usein pienet puhetapojen vaihdokset kertovat suuristakin muutoksista. Näin on käynyt esimerkiksi puhuttaessa työstä ja työmarkkinoista.

Aikaisemmin nähtiin, että jokaisella on oikeus työhön. Nyt keskustelun eetos on muuttunut siten, että jokaisella katsotaan olevan velvollisuus työhön. Silloin jokaisen tulee osata ja kyetä myymään työvoimaansa työmarkkinoilla.

Puhetavan muutos on ei ole vähäpätöinen, sillä oikeus johonkin on eri asia kuin velvollisuus tehdä jotakin. Se kertoo arvojen muutoksesta.

Tämä uusi eetos korostuu varsinkin nuorisotyöttömyydestä puhuttaessa. Työ on velvollisuus -puhetapaa käyttävät näkevät nykynuorison vetelänä, laiskana ja työtävieroksuvana sakkina. Syytös on omiaan toteuttamaan itse itseään ja korostamaan nuorten työttömien toiseutta – ja myös alempiarvoisuutta muihin työttömiin tai työllisiin nähden.

Tämä puhetapa ei elä vain poliittisissa ideologioissa tai huoltoasemien värikkäissä puheissa. Sama ajattelumalli toimii myös instituutioissa.

Ruotsalaisen Karlstadin yliopiston tutkija Ulla Rantakeisu on havainnut, että myös työvoimatoimistot tuottavat huomaamattaan luokkakohtaista eriarvoistamista nuorten työnhakijoiden välillä.

Työstä puhumisen nykyeetos ja siihen liittyvät arvot suosivat keskiluokkaisia nuoria. Työ on velvollisuus -ajattelutapa on sisäistetty hyvin pöydän molemmin puolin – siis sekä virkailijan että hakijan puolella. Työtä hakevat keskiluokkaiset nuoret ja työvoimavirkailijat ikään kuin puhuvat samaa kieltä, eikä väärinymmärryksiä synny niin helposti.

Rantakeisun tutkimilla työttömillä keskiluokkaisilla nuorilla ei ollut korkeita odotuksia työvoimatoimiston palveluista. Kun odotukset ovat matalalla, eivät pettymyksetkään ole suuria.

Sen sijaan työväenluokkaisten nuorten hakijoiden kohdalla tilanne on päinvastainen. Työväenluokkaiset nuoret olettavat saavansa työvoimatoimiston palveluilta enemmän: odotukset ovat selvästi keskiluokkaisia nuoria korkeammalla. Tällöin myös pettymykset työnsaannin epäonnistuttua tuntuvat raskaammilta.

Työvoimavirkailijoiden arvojen ja asenteiden tahaton eriarvoistaminen näkyy erityisesti työväenluokkaisten poikien ja tyttöjen erilaisessa kohtelussa.

Rantakeisun tutkimat virkailijat valittivat, että työväenluokkaiset pojat vievät paljon työaikaa – ja heihin myös käytettiin enemmän aikaa kuin tyttöihin. Pojille annettiin myös enemmän mahdollisuuksia ja tilaa kieltäytyä työtarjouksista ja palveluista.

Työväenluokkaisiin tyttöihin virkailijat puolestaan suhtautuivat varalla olevana työvoimareservinä: parisuhteessa olevaa suunnattiin kotona tehtävän hoivatyön pariin, mutta tarvittaessa hänen oletettiin olevan valmis ottamaan vastaan mitä työtä tahansa.

Nuoria patistetaan nyt töihin, koska työn tekeminen nähdään velvollisuutena. Patistamisessa käytetään apuna kontrollia ja pakkoja.

Enää harva vaivautuu korostamaan, että työhön olisi oltava myös oikeus. Oikeus työhön -lähtökohta kun ikävällä tavalla sisältää sen ajatuksen, että muilla ihmisillä on velvollisuus kunnioittaa tätä oikeutta.