Tyhjää kentällä ja sydämessä

Se oli yksi tavallinen sunnuntai. Paitsi, että se oli toistaiseksi yksi kesän parhaita ulkoilupäiviä. Lämmin, mutta ei kuitenkaan paahtavan kuuma.

Heräsin hymyillen. Pian sydämeni riemuitsi. Tyttäreni, 5 vuotta, ilmoitti yksiselitteisesti haluavansa suunnistaa ja mennä sitten perään vähän lenkille. Lenkillä pitäisi löytää vettä, jotta voi lähettää pullopostia. Postissa luki: ”Kuka tahansa oletkin, tykään sinusta”.

Voi sitä iloa. Olen onnistunut herättämään esikoiseeni kiinnostuksen liikuntaa kohtaan. Ja samaan aikaan en ole kuitenkaan tartuttanut häneen älytöntä kyynisyyttäni.

Se oli tuplariemua. Etenkin, kun uskon, että tyttären kirjoitustaidon kehittyessä myös tuplakonsonantit osuvat paikoilleen.

Sitten mentiin. Suunnistettiin, jonka jälkeen ajettiin pullopostin vuoksi auto Palokan liikuntapuistoon. Nopeasti syntyi päätös, että mennään lenkin jälkeen hyppäämään vielä pituutta. Olihan kesän paras ulkoilupäivä.

Ja elämä hymyili.

Valitettavasti nykyisin on niin, että urheiluun pyhitetyillä paikoilla tulee suru puseroon. Näkymä on usein lohduton. Niin nytkin.

Hyväkuntoisella jalkapallokentällä parhaaseen peliaikaan oli yksi poika, joka näpytteli pitkän tovin vaihtopenkillä puhelintaan. Keskinkertaisessa kunnossa olevalla yleisurheilukentällä oli iso ”Kenttä suljettu” -kyltti, ja kyllähän siellä typötyhjää olikin. Uskalsin kuitenkin viedä tyttöni hyppimään, sillä en millään usko, että 5-vuotiaan pienet tassut kenttää pilaavat. En myöskään usko, että hänen jäljiltään hiekkakasa liiaksi tyhjentyisi.

Kentillä on tyhjää. Tyhjä on myös sydämestäni se osa, joka rakastaa liikuntaa ja urheilua.

Palokan liikuntapuistossa hiipuu usko suomalaisen huippu-urheilun tulevaisuuteen, vaikka sekin on todettu, että samassa paikassa on kohtalaisen vilkasta ohjattujen jalkapallotouhujen ja yleisurheilujuttujen aikaan. Huippu-urheilun polulle ei kuitenkaan eksytä ohjatun liikunnan kautta. Sinne astutaan vapaapäivinä. Sinne kuljetaan esimerkiksi tavallisina sunnuntaipäivinä.

Paitsi että Palokassa eikä monessa muussakaan paikassa kuljeta.

Hiljaiseksi vetää.

5-vuotiaan innostus on ihastuttavan aitoa. Tyttären tavallinen sunnuntai oli täynnä liikunnan riemua. Sitä seuratessa kostui onnesta kyynikonkin silmäkulma.

Samalla hetkellä iski kuitenkin pelko takapuolen alle. Iski osaamattomuuden tunne. Kuinka ikinä osaisin kasvattaa tuota hurmaavaa tyttöä siten, että hän ei innostustaan kadottaisi? Liikuntapuistovisiitin perusteella hirvittävän moni sen kadottaa, ja siihen kadotukseen en haluaisi tytärtäni tai hänen pikkuveljiään johdattaa.

Mutta kuinka sen estäisi?

Vastauksia ei ole. On vain osaamattomuus ja huoli. Ei niinkään huoli huippu-urheilusta vaan kansanterveydestä.

Ja on tyhjien kenttien vuoksi tyhjä sydän.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.