Tyttö, sinä olet kaunis

Loppukesästä suomalaisessa mediassa sai palstatilaa anoreksiaa sairastavista kertova tutkimus. Sen mukaan nuorista suomalaisnaisista 2,2 prosenttia sairastuu elinaikanaan selkeään anoreksia nervosaan eli laihtuu niin alipainoisiksi, että kuukautiset jäävät pois.

Huomio saisi useammin yltää niihin kymmeniin tuhansiin tyttöihin, jotka eivät koskaan todella sairastu syömishäiriöön, mutta oireilevat silti. Omassa laajassa tyttöporukassamme puolet kipuili syömisensä kanssa vakavasti ja vuosia.

Oire oli esimerkiksi se, että ruoka oli mielessä koko ajan. Päivän syömisiä vertailtiin kavereiden kanssa ja illalla laskettiin kalorit.

Yksi juoksi aamuisin ennen kouluun tuloa puolentoista tunnin lenkin. Toinen ei syönyt koulussa lounasta kertaakaan koko yläasteella. Kolmas sai kiksejä säännöllisistä paastoista.

Yhdessä mittailtiin vyötäröitä ja vertailtiin farkkujen kokoja. Ja mikä pahinta, ihailtiin anorektikoita, jotka wannabe-laihojen mielestä olivat tehtävässään oikeasti onnistuneet.

TYPERÄÄ, SANOO TIETYSTI terve aikuinen. Mutta kun 15-vuotias 45-kiloinen lapsi näkee peilissä pelkän läskin, sitä ei yksi kommentti muuta. Syömishäiriö ei ole häiriö ruumiissa vaan mielessä.

Juuri siksi harvan vanhempi huomasi mitään. Kun anoreksian, bulimian, ahmimishäiriön ja ortoreksian oireita on kaikkia vuorotellen ja ei tarpeeksi pahasti, paino pysyy ennallaan. Lapsen ahdistuksesta taas on helppo syyttää teiniyden maailmantuskaa.

Onni on, että syömishäiriöiset yleensä paranevat, hitaasti ja jojoten, mutta kuitenkin. Niin meillekin kävi. Tärkeää oli, että elämään tuli jotain muuta.

Joku rentoutui vaihto-oppilasvuonna, toisen paransivat kaverit, seurustelu tai harrastukset. Urheilu oli monelle kaiken pahan alku, mutta myös sen loppu. Pelkällä puurolla eläminen ei enää ollut niin kiinnostavaa, kun juoksu- tai uintitulokset huononivat.

Tärkeintä kaikille - vanhemmat kuulkaa - taisi silti olla se, että pyyteetöntä rakkautta sai lopulta tarpeeksi. Elämää alkoi uskaltaa elää, vaikka tiesi, ettei sitä tule hallitsemaan niin kuin ruumistaan. Ihmisen hyväksynnän edellytyksenä ei ollutkaan se, kuinka laiha on.

PARASTA PARANEMISESSA oli sen uskomattomuus. Tytöt, te ette tiedä, että tulee vielä päivä, jolloin kaloreita ei enää laske. Peilistäkin näkee vihdoin mielikuvan sijaan itsensä ja hyvää ruokaa saadessaan vain huokaa onnesta.

Leiman kerran eletyt ongelmat silti jättävät, niin itseen kuin läheisiinkin. Oma ruumis jää tavallista tärkeämmäksi. Muut taas huomaavat helposti, jos pullapala jää kerrankin väliin.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen uutistoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.