Ukrainan konflikti on malliesimerkki historian väärinkäytöstä

Ajatus itsenäisestä ja yhtenäisestä Ukrainasta on suhteellisen nuori. Ukrainan valtio sellaisena kuin se tämän päivän kartalla näyttäytyy ei ollut olemassa ennen Neuvostoliiton hajoamista.

Viimeisten kahdenkymmenen vuoden kehitys myös osoittaa, että Ukraina on epäonnistunut yhtenäisyyden luomisessa. Ukrainalaisilta puuttuu jaettu historia ja kokemus menneisyydestä. Tämä heijastuu voimakkaasti siihen, miten historiaa käytetään nykypolitiikan perustelemiseen, puolesta ja vastaan.

Ennen Venäjän vallanku­mouksia (1917) harva näki Ukrainalla tulevaisuutta erillään Venäjästä. Ukrainan kansallisesta heräämisestä ja osittain Venäjästä erillisestä historiasta huolimatta Ukraina käsitettiin osaksi Venäjää.

Nykyisen Ukrainan eri aluei­den historia oli kuitenkin hyvin erilainen. Taustalla on Kiovan hävitys ja alkuperäisen Kiovan Venäjän hajautuminen Mongolivallan seurauksena vuonna 1240.

Ukrainan alueiden kohtalona oli joutua suurvaltojen rajamaaksi. Mongolien jälkeen ensin Liettua ja sitten Puolan kuningaskunta valtasivat suuren osan alueesta. Ukrainan ylimystö puolalaistui, mutta tyytymätön kansa, joista suuri osa oli maaorjia, haki lopulta turvaa idän kasakoilta, jotka olivat monesti entisiä maaorjia.

Vastakkainasettelua kasakoiden ja puolalaistuneen aatelin välillä lisäsi sekin, että kasakat olivat ortodokseja, aateli taas katolista. Kasakoiden johdolla Ukrainan alue liittyi lopulta Venäjän keisarikuntaan 1600-luvun jälkipuoliskolla.

Suuri osa eteläistä Ukrainaa, käytännössä koko Mustanmeren pohjoisrannikko, pysyi osana islaminuskoista Krimin kaanikuntaa. Kaanikunta oli mongolivallan viimeinen suuri linnake Euroopassa Venäjän kukistaessa sen vasta 1700-luvun lopulla.

Ukrainan alueen varhaisen historian tekee merkitykselliseksi (paitsi että se selittää alueiden erilaista luonnetta) se, että historiallisiin erikoispiirteisiin vedotaan jatkuvasti. Ukrainan läntisten osien siirtyessä Puolalta Itävalta-Unkarin keisarikunnalle näiden alueiden kehitys otti varsin erilaisen suunnan.

Tänäkin päivänä Ukrainan läntisimmät osat ovat kiihkokansallisten ukrainalaisten vahvinta tukialuetta. Nämä ryhmät katsovat edustavansa todellista Ukrainaa, vaikka he ovatkin historiallisesti olleet pisimpään irrallaan nyky-Ukrainan ydinalueista. Tällä alueella venäläisvastaisuus on kaikkein voimakkainta, myös historiallisesti.

Useissa eri sodissa, muun muassa ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa, niin Itävalta-Unkari kuin natsi-Saksa värväsivät alueilta joukkoja Venäjän ja Neuvostoliiton vastaisiin sotiin.

Kylmässä sodassa myös Yhdysvallat oli valmis tukemaan jopa alueen maanalaisia fasistisia ukrainalaisryhmiä taistelussa Neuvostoliittoa vastaan. Venäläismielisten fasistisyytökset juontavat nekin juurensa historian tulkintoihin.

Ukrainan kansallinen herääminen 1800-luvun aikana ei lopulta riittänyt ukrainalaisten yhdistämiseen.

Ajatus itsenäisestä Ukrainasta realisoitui nopeasti bolshevikkikumouksen myötä syksyllä 1917, mutta Venäjän sisällissota pyyhki alueen yli, eikä itsenäiselle Ukrainalle herunut poliittista sympatiaa oikein mistään suunnasta. Bolshevikit ottivat lopulta Ukrainan haltuunsa länsi­osien jäädessä osaksi Puolan ja Tshekkoslovakian valtioita.

Vaikka monet ukrainalaismieliset haluavat nähdä koko neuvostoajan liittyvän vain venäläisiin ja venäläistämistoimenpiteisiin, monilla ukrainalaisilla oli keskeinen rooli tässä prosessissa. Myös Ukrainan lähihistorian kannalta merkittävät 1930-luvun alun nälänhädän ja terrorin nämä ryhmät laskevat venäläisten syyksi.

Tilannetta ei yhtään helpota se, että Ukrainan ulkopuoliset voimatekijät, kuten Venäjä ja Yhdysvallat, ovat auliisti hyväksyneet vastapuolien kärjistyneet näkemykset. Kaikkein vähiten tämä palvelee Ukrainan ja tavallisten ukrainalaisten etua.

Ukrainan konflikti onkin malliesimerkki historian väärinkäytöstä. Sen sijaan että historiaa käytettäisiin tämän päivän ymmärtämiseen ja suunnattaisiin tulevaan, menneisyyteen jäädään vellomaan ja historiaa (väärin)käytetään valtapolitiikan välineenä.

Tämä jättää valitettavan vähän sijaa maltille ja järjelle. Pelissä ovat ennen kaikkea tunteet.

Kirjoittaja on dosentti, yliopistotutkija ja Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksen varajohtaja. Hänen erikoisalaansa ovat Neuvostoliitto, Venäjä ja kylmä sota.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.