Unohdettu ja käyttöä vailla

Tuossa toimiston nurkassa se nököttää. Katon rajassa, arkipäivän katseiden yläpuolella. Rakenne on raskas, jos sitä vertaa nykyaikaisiin, sulavalinjaisiin kollegoihin. Työpaikalla ainoa lajiaan, muut vastaavat kapistukset ovat saaneet häädön ajat sitten.

Tämä yksilö on saanut huilia tukevassa telineessään vuosikymmenen.

Unohdettuna. Käyttöä vailla. Tarpeettomana.

Todennäköisesti siksi, ettei kukaan ole huomannut sen olemassaoloa.

Eräänä iltana otan kaukosäätimen käteen ja painan punaista power-näppäintä. Muutaman sekunnin viiveen jälkeen kuva ilmestyy ruudulle kellertävänä, jo hieman sameana teräpiirtoon tottuneelle. Kanavia ei ole ylettömästi tarjolla, ykkösen ohjelma kertoo vanhusten liikunnasta elämänlaatua ylläpitävänä tekijänä. Sitä seuraa tiiseri Seniorit somessa -sarjasta.

Todennäköisesti pitkän linjan työjuhtaa odottaa kaatopaikka. Turhake tuo on. Jokaisella työntekijällä on edessään tietokone, joka on työkalu ja televisio samassa paketissa.

Ryhdyn jo mielessäni pohtimaan pelastusoperaatiota; voinhan lunastaa lajinsa viimeisen polkuhinnalla kotikäyttöön. Torppaan sen vaikka makuuhuoneen nurkkaan. Televisio pääsee ansaitulle vanhuuseläkkeelle, mutta voimme jatkaa yhteiseloa kotioloissa aamuteeveen parissa.

Eräänä päivänä televison kylkeen on ilmestynyt lappu: Aaken oma, älä ota.

Kappas vaan, joku muukin oli katsonut vanhusta sillä silmällä.

Hyvä matkaa sinulle, toveri!

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.