Urheilu kiertää ja pysyy elossa

Keväisin ja kesäisin suomalainen sopivasti sekoaa ja sauhuaa, alkaa elää kuin ihminen konsanaan. Kiertueilla riekkuvat muutkin kuin Jenni Vartiainen ja sirkusnorsut.

Näinä päivinä hätäisesti eri puolille maata kyhätyillä palvonta-alttareilla roikotetaan auringonsiltaa vasten Suomen kansallisaarretta, modernin ajan sampoa. Jyväskylässä jännitetään jo, missä kunnossa kundi roudataan aikanaan keskisuomalaiseen suitsutusiltaan. MM-pokaalin kantajista ei ole huolta. He tietävät nyt, että päivän kunto ei saa olla yhtä kuin päivän lento.

Toisaalla valtakunnan merkittävämmäksi urheiluvaikuttajaksi rankattu Veikkauksen pääjohtaja Risto Nieminen käy suu viivana viemässä viestiä vetoisen ja vilpillisen huippu-urheilun patamustasta tulevaisuudesta.

Kolmannesta paikasta ei lähdetä kiertämään. Helsingin Ruoholahteen, käräjäoikeuden kliiniseen saliin, kierrytään.

Siellä on käynyt Kyrökin.

AIKA USEIN kuvat täräyttävät.

Niin kävi tänäkin keväänä. Pää kenossa olen katsellut materiaalia, jota taltioitiin ympäri valtakuntaa sunnuntai-iltana 15. toukokuuta.

Helsingin Sanomien sunnuntainumerossa oli viikko uuden ajanlaskun (toisen jääkiekkoilun maailmanmestaruuden) jälkeen annettu kosolti tilaa valokuvaaja Kimmo Räisäsen saaliille. Jälki oli vaikuttavaa. Mustavalkoisiin kuviin oli imaistu suomalainen hulluus, hetken purkaus, yllätys ja ilo.

Tuijotin kuvia pitkään. Suodatin ne ihoni alle. Olen työstänyt urheilua yli 30 vuotta. Havis Amandan tienoilta haettujen dokumenttien avulla ammensin kohteestani yhä vain enemmän.

Aistin voiman ja vapauden.

Spontaaniin alkuräjähdykseen verrattuna seuraavan illan Kauppatori tuhansine siniristilippuineen maistui jo ohjelmalliselta tilaustyöltä.

Harjakaisen vitsit eivät naurattaneet. Kuosmasen Finlandia ei liikuttanut.

OLEN SAMAA mieltä, Risto Nieminen on hyvä jätkä ja iso tekijä.

Silti päätän pysähtyä hänen kohdallaan.

Myönnän itsekin kirjoittaneeni tummavirtaisia mietelmiä huippu-urheilun pukamista ja pullistumista. Sama sointi kuin Niemisellä, jonka puheenvuoroista tihkuu Veikkauksen johtajan tumman puvun tarjoaman tarkoituksellisuudenkin läpi raskas huoli urheilusta, jota rikollisuuden kierre moukaroi.

Mutta nyt en jaksa. Kohta on kesä ja optimismi pitää orjanaan.

Haen vieläkin silmiini kuvia MM-juhlista. Niihin otoksiin eivät synkät visiot iske. Ja kun eivät iske kuviin, eivät myöskään urheiluun.

Ihmisessä telmii urheilu. Urheilussa puuhaa ihminen.

Ei kaikissa, vaan riittävän monessa.

TUSKIN URHEILUA tapetaan. Se kerää pölyä ja köhii, mutta kestää.

Kaiketi se sietää jopa Helsingin käräjäoikeuden istunnot, joissa näkyy tämä aika ja sen ruokkima urheilukäsitys.

Joka toinen päivä näytelmä tuntuu hupailulta ja joka toinen päivä tragedialta. Marionetteja on monta. Pekka Vähäsöyrinki ja Mika Myllylä ovat uhreja. Heidät on jo tuomittu.

Tämän kai yritin kolumnillani sanoa. Urheilussa on munaa niin kauan kuin se ei jäykisty liian vakavaksi. Mantan patsaalla ja Aren aukiolla urheilu ilakoi. Käräjäsalissa se muuttuu toteemipatsaaksi, joka ritualisoituu uskonnoksi.

Ei urheilu vedonlyöntiin tai dopingiin kuole.

Jos se johonkin kuukahtaa niin omaan paskantärkeyteensä.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja