Urheilu ravistaa

Urheilulla on kiva tapa. Se osaa yllättää. Ja usein juuri oikeilla hetkillä.

Olen syksyllä normaaliakin huonompi ihminen. Pimeä ja lumeton syksy saa minut pahantuuliseksi ja muutun entistäkin kyynisemmäksi.

Jokin aika Suomen Urheilugaala julkaisi ehdokkaat Sykähdyttävin urheiluhetki -äänestykseen ja silloin kyyninen minäni oikein kunnolla nauraa röhötti hitaasti kasvavaan partaansa. Kun konservatiivin mielessä sykähdyttävyys tarkoittaa Montrealin olympialaisten 5 000 metrin loppusuoraa, on silloin vaikea innostua Sofia Ruusila-Nousiaisen bikini fitness -voitosta tai Janika Ilkan ja Saima Kokkosen diskotanssista.

Vika on tietysti kyynisessä konservatiivissa, joka kaipasi ravistusta. Ja joka sai sitä.

Pidän kovasti salibandysta ja läpsyttelen itsekin reikäpalloa yleensä alimmassa mahdollisessa divisioonassa. Kyyninen minäni ei kuitenkaan ole koskaan oikein täysin hyväksynyt lajin MM-kisoja, joissa vain neljä maata voi edes villeimmissä kuvitelmissa voittaa maailmanmestaruuden ja joissa käytännössä joka kerta kaksi samaa joukkuetta pelaa finaalissa, jonka Ruotsi voittaa.

Ja naureskelinhan minä nytkin siihen olemattomaan partaani, kun sivusilmällä seurailin naisten MM-kisoja. Suomen ja Saksan puolivälieräottelun aikaan pohdin useamman kerran ääneen, onko tuossa touhussa nyt vähäisintäkään järkeä.

Kunnes tuli finaalipäivä, jossa pelasivat samat joukkueet kuten yleensäkin ja voittihan se Ruotsi tälläkin kertaa. Mutta jokin siinä sykähdytti ja karkotti kyynikon kehostani. Suomen naisten upea taistelu ravisutti kehoa niin, että lukkiuduin totaalisesti television ääreen ja unohdin tarjota lapsilleni päivällisen. Rouva moitti, totta kai.

Joka tapauksessa naissalibandymaajoukkue kertoi hienon tarinan. Sellaisen, johon vain urheilu pystyy.

Olen jo vuosia suhtautunut erittäin penseästi jääkiekkoliigan runkosarjaan. Eurot ovat ajaneet aikoja sitten ehdan sportin edelle. Pelejä on yksiselitteisesti liikaa ja usein yksittäisellä ottelulla ei ole suurtakaan merkitystä, kun valtaosa joukkueista pääsee joka tapauksessa pudotuspeleihin.

Edellä esitettyyn ajatusmaailmaan tiistain JYP–Pelicans osui täsmälleen oikeaan kohtaan. Ottelu, joka sisälsi kaikkea mahdollista ja miltei mahdotontakin, heitti penseyden Synergian perimmäiseen nurkkaan, eikä se sieltä ihan heti palaa takaisin.

Erityisesti pidin Topi Nättisen hurmioituneesta pelistä. Nuorukaisen iloinen olemus ja kehon kieli viestittivät pelin jälkeen juuri niitä asioita, joita haluan urheilussa nähdä.

Salibandynaiset ravisuttivat. Nättinen ravisutti. Pitääkö tässä seuraavaksi innostua myös bikini fitnessistä ja diskotanssista?

No, selvää lienee, ettei Ruusila-Nousiaisesta, Ilkasta tai Kokkosesta ole viréneiksi. Lupaan kuitenkin, että hekin saavat jatkossa paremman mahdollisuuden sykähdyttää minua.

Ja se on jo konservatiivilta paljon luvattu.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.