Urheilutoimittajakin saa fanittaa

Tässä taannoin Helsingin IFK:n jääkiekkojoukkueen viestintäjohtaja syytti Aamulehden toimittajaa vastapuolen fanittamisesta. Urheilutoimittaja ei HIFK-miehen mukaan siis saa paljastaa puoltaan, ei edes rivien välissä.

Olen täysin samaa mieltä. Urheilutoimittaja ei saa työtehtävässään olla puolueellinen.

Toki myös rajankäyntiä ilmenee. Olisi jokseenkin erikoista, jos Mertaranta huutaisi riemusta Ruotsin voittomaalia Suomea vastaan. Ihanaa Tre kronor, ihanaa!

HIFKin viestintäjohtajan heitto herätti pohdiskelemaan urheilutoimittajuutta ja ammatin reunaehtoja. Minkälainen otus urheilutoimittaja onkaan?

Urheilutoimittaja (Sporttis sapiens) on toimittajakuntaan kuuluva nisäkäs, joka on biologisesti määriteltynä samaa lajia kuin tavallinen toimittaja. Urheilutoimittajan toimenkuva kuitenkin eroaa valtavasti muiden toimittajien vastaavista. Voisi sanoa, että urheilutoimittaja on toimittajan sukua, mutta pikkuisen eri rotua.

Lähes poikkeuksetta urheilutoimittajan kasvuympäristönä toimii jokin urheilulaji. Erilaiset lajitaustat muovaavat urheilutoimittajaa ja jättävät jäljen toimittajan sisimpään.

Miten kasvuympäristö vaikuttaa urheilutoimittajan ajatusmaailmaan? Jokaisella yksilöllä vaikutus näkyy eri tavalla. Mutta varmaa on se, että vaikutuksilta kukaan ei ole ollut suojassa. Vaikutuksia voi yrittää peitellä (myös itseltään), mutta jossain ne piilevät.

Vuoden urheilutoimittajaksi valittiin etenkin jalkapallotarinoitsijana kunnostautunut Johanna Nordling. Saksassa asuva Nordling fanittaa avoimesti Borussia Dortmundia ja on omistanut seuran kausikortinkin kymmenen vuoden ajan. Urheilusanomien haastattelussa Nordling ei näe urheilutoimittajan fanittamista journalistisena ongelmana.

”Jos istun lehdistökatsomossa tai haastattelen Dortmundin pelaajaa, en ole fani. Kyllä roolit pystyy erottamaan”, hän sanoo.

Aivan. Kyse on roolisuorituksista. Töissä täytyy olla mahdollisimman objektiivinen, mutta ei urheilutoimittajan tarvitse vapaa-ajallaan peitellä mieltymyksiään.

Jotkut kollegat ovat sitä mieltä, etten saisi kasvattajaseurani Lapuan Korikobrien peleissä edes taputtaa suosikkijoukkueelleni, vaikka olisin vapaalla.

En siis saa enää koskaan olla kenenkään puolella? Aika kova hinta ammatilla: ihmisyys. Ole robotti. Älä tunne enää mitään.

Rumasti kärjistäen voisi kysyä, saako politiikan toimittaja äänestää?

Entä missä yksityisyyden ja työn raja kulkee? Täytyykö urheilutoimittajan olla sosiaalisessa mediassa töissä?

Muutamaan otteeseen Twitter-maailman poliisit ovat heristelleet sormiaan, kun olen koripallotaustaisena ladannut mielipiteitäni. Nämä visertäjät vaativat minulta somessakin tasapuolisuutta.

”Luulin, että olet urheilutoimittaja ”, eräskin kuittasi ivallisesti.

Sovellan urheilutoimittajuuteen akateemisessa maailmassa oikeaksi koettua käytäntöä. Tutkimusta tehtäessä on tärkeää valita selvä näkökulma, teoria, ennen kuin alkaa tutkia. Näin ehkäistään parhaiten subjektiivisuus tutkimuksesta: selkeä näkökulma on lähtökohtaisesti rehellisempi kuin täysin avoin tilanne. Avoimessa tilanteessa tutkijan omat olettamukset, taustat ja ajatukset saavat liikaa valtaa. Näin lopputuloksen objektiivisuus hämärtyy, ellei katoa.

Se on todettu moneen otteeseen, että ihminen ei aitoon objektiivisuuteen kykene. Miksi sitten esitämme sellaista?

Pitäisikö urheilutoimittajienkin paljastaa yleisölle omat taustansa, omat näkökulmansa, jotta objektiivisuus olisi mahdollisimman hyvällä tasolla?

On naiivia uskotella itselleen ja muille, että urheilumaailman kaikki lajit, seurat ja yksilöt ovat aidosti täysin tasavertaisia. Toimittajallakin on omat suosikkinsa. Toimittajakin on ihminen.

Lopulta urheilutoimittajan tärkein ammattitaito onkin erottaa siviili-minä ja työ-minä. Eikä esittää, että siviili-minää ei ole edes olemassa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.