Urkin samettitakit: Reidar ja Ilja

Käydessäni keväällä Ilja Glazunovin näyttelyn avajaisissa Kiasmassa muistin Andy Warholin lausuman, jonka mukaan kuuluisaksi voi tulla viidessätoista minuutissa. Sama lause tuli mieleeni katsellessani Didrichsenin taidemuseossa Särestöniemen kuuluisuuskauden teosten laidasta laitaan ulottuvaa suurikokoista signeerausta eli taiteilijan nimikirjoitusta.

Mikä tuottaa taiteilijan suuren egon?

Samaa olin pohtinut jo vuosikymmeniä aiemmin nähdessäni Roomassa Renato Guttuson mielestäni ala-arvoisen näyttelyn. Kaiholla muistelin Henrik Tikkasen viivaa, joka oli mielestäni kymmenen kertaa laadukkaampi kuin kuuluisan italialaisen kollegansa.

Guttuso on hyvä esimerkki oikean puoluekirjan omistamisesta ja vallanpitäjien sopivasta hännystelystä. Hänen jälkeensä tulivat Glazunov ja Särestöniemi. Hieman samaan on pyrkinyt paavi Paavali II:n ja kuningatar Silvian muotokuvat maalannut vaasalainen Fritz Jakobsson. Ei liene sattuma, että Didrichsenillä on esitelty myös Jakobssonin "taidetta".

Vallanpitäjien seurassa on osattava pukeutua. Sen edellä mainitut taiteilijat tietävät. Glazunovin kerrotaan maalanneen presidentti Kekkosen muotokuvaa samettitakissa.

Särestöniemi taas esiintyi 50-vuotisjuhlanäyttelyssään Didrichsenillä Kekkosen kanssa otetuissa valokuvissa valkoisessa puvussa. Syyskuussa tänä vuonna päättyneen näyttelyn yhteydessä näin valokuvan, jossa Särestöniemi oli pukeutunut ruskeaan samettitakkiin. Näyttelypäällikkö Ann Didrichsenin mukaan taiteilija oli kuvaa otettaessa matkalle lähtiessään tapansa mukaan poikennut tapaamassa vanhempia Marie-Louise ja Gunnar Didrichseniä.

Niinpä niin. Pukeutumisen koodin hallitsi elegantin Glazunovin ohella boheemi lapinmieskin etelään tullessaan. Myös Guttuson kallisarvoisista räätälillä teetetyistä pellavapuvuistakin on korviini kantautunut tietoja.

Rahan lähistölle ei rasvanahkakengillä saapastella.

Mikä sitten tekee näistä sinänsä taitavista kynän ja siveltimen käyttäjistä ristiriitaisia ja ällöjä ja miksi juuri taiteesta hyvin vähän tietävät vallanpitäjät ihailevat?

Onko niin, että nämä taiteilijat ovat myyneet sielunsa populismin alttarille? Eivätkö Reidar Särestöniemen ranskalaisvaikutteiset huolellisesti työstetyt maalaukset myyneet yhtä hyvin kuin kotitunturista roiskaistut auringonlaskut? Vai onko kyse yleisön eksotiikan kaipuusta, johon Glazunov ja Särestöniemi vastaavat?

Jonkinlaista joukkohysteriaakin tai suoranaista sopulismia on ilmiössä tavattavissa: kun yhdellä varakkaalla tai vallanpitäjällä on Glazunovin teos, toisellakin on oltava. Särestöniemen kohdalla pätee sama. Toisaalta on kyse myös ajasta.

1950-luvun sisustuksiin hankitut haaleat nelimarkat alkoivat näyttää värittömiltä 1970-luvun väri-ilottelun keskellä. Särestöniemet istuivat puna-oransseihin huonekaluihin ja värikkäisiin lapinraanuihin loistavasti.

Glazunovin teoksen omistaminen tuntui suomettumisen ajan Suomessa olevan kunnia-asia. Valitettavasti ajan muuttuessa taideteosten sijoittelusta tuli omistajilleen ongelmia. Edesmennyt taiteenkerääjä Urpo Lahtinen ratkaisi asian sijoittamalla Särestöniemensä vessaan.

Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.