Uuden elokuvan runoilija Sodankylässä

Elokuva ei ole tarina, vaan kuvaa, ääniä ja tunteita, sanoo Sodankylän elokuvajuhlilla vieraileva Béla Tarr (s. 1956), tämän hetken kuumin nimi unkarilaisessa elokuvassa. Tarr on tunnetumpi ulkomailla kuin kotimaassaan, sillä hänen elokuvansa ovat erityisen kysyttyjä maailman festivaaleilla. Viimeisin teos Torinon hevonen (2011) voitti yhden pääpalkinnoista Berliinin elokuvajuhlilla.

Tarrin aiempi elokuva Werckmeisterin Harmoniat (2000) sai eri puolilla maailmaa niin innostavan vastaanoton, että sen myötä löytyi kiinnostusta hänen varhaisimpiin töihinsä kuten Kadotus (1988) ja Sátántangó (1994). Tarria on ehditty luonnehtia jo yhdeksi elokuvan suurista modernisteista.

Tarrin teoksissa unkarilaisuus heijastuu syvänä kansallisena näkökulmana ja samanaikaisesti Tarrin elokuvat ovat ilmaisultaan omaperäisesti elokuvan kieltä uudistavia. Tyylittelyn tasoillaan niihin liittyy hyytävää pysähtyneisyyttä, vaiettuja unelmia ja epätoivoista etsintää.

1980-luvun lopulla Tarr sai käsiinsä László Krasznahorkain romaanin Sátántangó ja näki sen kerronnalliset ja tyylilliset mahdollisuudet. Tarinassa loppuun ajetut ihmiset painiskelevat ongelmineen kurjuuden ja korruption maisemassa. Miljöö on syvätarkasti nähty ja koettu asioiden ja tilanteiden kudelma.

Sitä ennen syntyi Kadotus, joka on oma suosikkini. Teokseen sisältyy säväyttäviä yhdistelmiä. Siinä ihmiset pettävät konkreettisesti toisiaan eri tavoin, samalla kun teoksen henkilöhahmot uneksivat ja puhuvat jaloista asioista. Kertomus tavoittaa oivallisesti kaiken turhuuden psykologiset detaljit.

Vieraantuneisuus on läsnä hyvin konkreettisesti ja Kadotus-elokuvan miljöö on eräänlainen jatkuvan sateen piiskaama eksistentialistinen maisema, jonka keskellä päähenkilö Karrer (Miklós B. Székely) vaeltaa. Koirat juoksevat irrallaan tällä omituisella vyöhykkeellä, jossa on ainutlaatuista runollista hehkua.

Kerronnan elementit muistuttavat venäläisen Andrei Tarkovskin Stalker-elokuvan (1979) vastaavia. Kuvakieli on hyvin ekspressiivistä ja Kadotus on todellinen kuvien, äänten ja musiikin synteesi. Hitaasti liukuva kamera tekee kokonaisuudesta jatkuvasti liikkeessä olevan varjomaailman. Kokonaisvaikutus on maalaileva ja tilanteita ulkopuolelta havainnoiva. Teos tunkeutuu tiheästi alati läsnä oleviin merkityksiin.

Tarrin Sátántangó on ainutlaatuinen koko nykyisessä elokuvakulttuurissa. Yli seitsemän tunnin kestossaan ja mustavalkoisuudessaan se haastaa kaikki nykyisen visuaalisen kulttuurin nopeaa kerrontaa ja räikeitä värejä suosivat näkökulmat.

Tapahtumapaikkana on pieni kylä, jonne saapuu kaksi huijaria. He vievät kyläläisiltä loputkin säästöt, uskotellen olevansa heidän pelastajiaan. Irimias (Mihály Vig) on kyläläisten mielestä messias ja he seuraavat häntä sokeasti. Tarrin elokuva piirtää esiin vääristyneiden ja vieraantuneiden ihmissuhteiden, tunteiden, halujen ja uskomusten kentän, jossa on lähes surrealistisia ulottuvuuksia.

Tarr yhdistää ja järjestää tarinaa ja kiinnittää erityistä huomiota henkilöhahmojen erikoislaatuisuuteen tässä moraalisten liukumien todellisuudessa. Elokuvassa väreilee sosiaalinen paatos, puheen. eleiden ja miljöön saumaton vuorovaikutus sekä kohtalon tummuva syke. Teoksen kuva- ja äänimaailmassa on poikkeuksellista eleganssia.

Béla Tarr kertoo pyrkivänsä teoksillaan lähemmäksi elämää kuin elokuvaa. Tarrin kerronnassa ihmiset, asiat ja esineet kommunikoivat omalla salatulla voimallaan. Tyylillisten ja esteettisten arvojen ohella Tarrin elokuvat tarjoavat unohtumattomia tiivistyksiä Unkarin ja koko itäisen Euroopan kohtaloista.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.