Uuden opetteleminen on ihanaa - ja aiheuttaa aikapulan

Autossa moni kuuntelee mieleistään musiikkia, mutta minä isken soittimeen toisen kotimaisen kielikurssin CD-levyn. En- ja ett-sukuiset sanat, verbien taivutus ja lauserakenteet alkavat pikkuhiljaa palautua mieleen ja koen olevani länsinaapurin kielestä paremmin kärryillä kuin koskaan aiemmin. Olen nimittäin aina ollut todella surkea ruotsissa. Ihan vielä en kuitenkaan tohdi lainata kirjastosta Merete Mazzarellan kirjoja alkuperäiskielellä, mutta eiköhän sekin päivä koita.

Ja minkäkö takia petraan ruotsin taitojani? Puhtaasti omaksi iloksi. Tarkoituksena ei ole hyötyä siitä työelämässä, en ole rakastunut suomenruotsalaiseen, enkä ole muuttamassa Ruotsiin (paitsi ehkä sitten, jos Timo Soinista tulee presidentti).

Jossain vaiheessa aikuisiällä huomasin, että into uusien asioiden ja taitojen opettelua kohtaan oli täysin kateissa. Sitä ei olisi löytynyt edes markkinoiden parhaan navigaattorin avulla. Tuntui, että pään sisäinen keskusmuisti oli ääriään myöten täynnä ja eri tietoja sisältävät kansiot epäkäytännöllisessä järjestyksessä.

Käsittääkseni ilmiö on kohtalaisen yleinen nuorilla (hyvä on, nuorehkoilla) aikuisilla. Vuosien, toisilla parin vuosikymmenen, yhtäjaksoinen opiskelu ja työhön liittyvien asioiden opettelu aiheuttavat ähkyn muistille - ja ylipäätään aivoille. Sellaisessa tilanteessa opettelu ja oppinen ovat pakkopullaa ja siitä touhusta on ilo kaukana. Senpä takia olikin erityisen hieno tunne, kun aivoni alkoivat omatoimisesti miettiä uusia juttuja, joita olisi kiva opetella.

Ruotsin kielen petraamisen lisäksi intoni uuden opettelua kohtaan on pistänyt alulle muitakin projekteja. Syksyllä aloitan pianotunnit, sillä haluan oppia soittamaan omia lempikappaleitani ja päästä sisälle musiikin kielen saloihin. Opettajan olen jo löytänyt, itse piano on vielä ostoslistalla.

Olen ilmoittautunut myös kotimaisen sadon sävyttämälle kasvisruokakurssille, sillä monipuolinen ruoanlaittotaito ei mene koskaan hukkaan. Tästä samasta syystä haluan tulevan talven aikana osallistua myös riistaruokakurssille.

Viime talvena osallistuin kansalaisopiston järjestämälle neulontakurssille, ja sen tuloksena syntyivät villasukat ja peukaloita vaille olevat lapset (kurssi oli aavistuksen liian lyhyt). Se oli iloa puhtaimmillaan, kun ensimmäistä kertaa sujautin omatekoiset villasukat jalkaan kylmänä talvi-iltana. Paistattelin monta päivää sen loistosaavutukseni valossa, että olin osannut tehdä kantapäät.

Tällä hetkellä odotan malttamattomana kansalaisopiston uutta opinto-opasta. Huovutus, pajutyöt, kynttilänvalanta, ranskan-kurssi, jooga, ompelu, lisää neulontaa... Miten olen joskus voinut vältellä uuden oppmista, kun maailma on pullollaan kaikkea mielenkiintoista?!

Kirjoittaja on Keskisuomalalaisen avustaja ja vuorontekijä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.