Uusi uljas ja itsekäs maailma

Ylihuomenna alkaa vuosi 2013. Viime vuosisadan fiktiossa moiset luvut laskettiin jo kuuluvaksi utopistiseen tulevaisuuteen, jossa atomiautot lentävät ja viikonloppuna soitetaan videopuhelimella mummolle kuuhun.

Tai sitten olisimme vajonneet totalitarismiin, missä kaikilla on harmaat haalaripuvut ja isoveli urkkii ajatuksiamme.

Kukaan ei kuitenkaan visioinut mitään niin arkista kuin leipäjonot tai pätkätyöläisyys. Tämähän on tulevaisuus! Eihän täällä pitänyt olla enää toimeentulo-ongelmia!

Todellisuus tuppaa aina yllättämään monimuotoisuudellaan. Samalla kun facebookkaamme taulutelevision ääressä tabletilla, joiden tuloa kukaan ei osannut arvata viime vuosisadalla, istuu naapurissa työtön yksinhuoltajaäiti, joka yrittää päättää, että ostetaanko tyttärelle uusi talvitakki vai syödäänkö viikonloppuna kerrankin jotain parempaa kuin mikropizzaa.

Elämme samanaikaisesti yltäkylläisessä teknologian tukemassa ympäristössä, jossa on myös köyhiä ja syrjäytyneitä, mutta ei sellaisella räväkällä tieteiselokuvatavalla, vaan ihan tylsän tavallisella. Futuristisen geton sijaan vähäosaiset hautautuvat hiljaa lähiöiden kerrostaloihin.

Keskustelu rahasta ja reiluudesta on ryöpynnyt taas viime aikoina. Maamme vauraat johtajat ehdottavat duunareille palkkaleikkauksia samalla, kun ovat omista etuuksistaan visusti hiljaa.

On totta, että kansantalouden kannalta sadan johtajan liksa on tippa valtameressä verrattuna miljoonan duunarin palkkakustannuksiin. Mutta on sellainenkin asia kuin solidaarisuus, joka merkitsi enemmän silloin 1900-luvulla. Talkoot tarkoittavat sitä, että kaikki antavat omastaan.

Puhetta reiluudesta ja kohtuudesta vaikeuttaa se, että pienituloisten asemaa nahkaisissa nojatuoleissaan analysoivat vauraat vaikuttajat ovat osittain oikeassa.

Historiallisesta tai maailmanlaajuisesta perspektiivistä ajateltuna keskuslämmitetyssä kolmiossa asuvalla, puhtaasta juomavedestä ja päivittäisestä ravinnosta nauttivalla syrjäytyneellä asiat ovat melko hyvin.

Pienituloinen ei kuitenkaan välttämättä jaksa olla kiitollinen siitä, että ei tarvitse pelätä raketti-iskua, rosvojoukkoja tai luolakarhua, kun lapselle ei ole varaa ostaa joululahjaa, jolle tämän luokkakaverit eivät nauraisi pilkallisesti.

Antiikin filosofi Aristoteles tiesi, että hyvän elämän perustana on kohtuus. Artsin mietteitä tukee kahden vuoden takainen Princetonin yliopiston tutkimus, jonka mukaan yli 75 tuhannen taalan eli noin 55 tuhannen euron vuositulot eivät enää lisää onnellisuutta.

Eikä tässä kaikki. Pari vuotta vanhempi Brittiläisen Kolumbian yliopiston tutkimus viittaa siihen, että olemme onnellisempia käyttäessämme rahaa muihin. Emme siis itseemme, kuten kapitalistinen itsekkyyden logiikka väittää.

Ironista tässä on se, että useimmilla alle kouluikäisillä lapsilla on jokseenkin hyvin kehittynyt reiluuden käsitys. Washingtonin yliopiston vuonna 2011 julkaistun tutkimuksen mukaan solidaarisuuden päälle ymmärtävät jopa 15-kuiset tenavat.

Taaperot osaavat jakaa karkkipussin mulle-sulle -periaatteella. Vasta myöhemmin eräät meistä saavat päähänsä, että yksi sulle-viiskyt mulle onkin itse asiassa oikeudenmukaisempaa.

Väitän, että jokainen työssä käyvä tai kotona sukulaisiaan hoitava tekee kutakuinkin yhtä paljon duunia. Sitä taas en usko, että yhteiskunnan kultapossukerhoon päässeet tekevät kymmenen tai sata kertaa enemmän hommia, vaikka palkkapussi ja muu rahallinen kompensaatio näin väittää.

Tärkeää ei ole tasajako, vaan reiluus. Hiekkalaatikolla, pipo silmillä ja rukkaset märkänä me vielä osasimme tämän. Miksi emme enää?