Vähintäänkin epäilyttävää

Pääministeri Jyrki Kataista (kok.) hiillostetaan filosofi Pekka Himaselta tilatusta tulevaisuusselvityksestä. Himas-jupakka on tuottanut kanteluja sekä oikeuskanslerinvirastoon että eduskunnan oikeusasiamiehelle. Nyt Kataisen toimien lainmukaisuutta tutkii eduskunnan perustuslakivaliokunta. Tämä mahdollistui, kun vähintään kymmenen kansanedustajaa sitä muistutuksella vaati.

Kansanedustaja Ilkka Kanervan (kok.) kytkentöjä Varsinais-Suomen maakuntahallituksen kaavoitusasioihin setvitään Helsingin hovioikeudessa.

Oikeuskanslerin halutaan tutkivan, onko kuntaministeri Henna Virkkusen (kok.) johtamassa kuntarakennelain valmistelussa toimittu lakien mukaan. Eduskunnassa oppositio on jättänyt yhteisen välikysymyksen tällä kertaa hallituksen asuntopolitiikasta, jota se pitää saamattomana.

Nykyiseen hallitusrintamaan ja pääministeripuolueeseen tyytyväinen kansalainen saattaisi ounastella merkkejä peräti poliittisesta ajojahdista tai ainakin ilmaista pettymystään siihen, että aika vallanpitäjiltä tuntuu menevän pelkkään riitelyyn ja viestimiltä vanhojen asioiden tonkimiseen tärkeämpien ja edessä odottavien asioiden hoitamisen sijaan.

Demokratiamme kannalta moiset mielipahan aiheet ovat aiheettomia, suorastaan vääriä.

Demokratiassa keskeinen politiikan käyttövoima on epäluulo. Se mahdollistaa sellaisen viileän arvioinnin edellyttämän kriittisen etäisyyden, joka on välttämätöntä aidosti vaihtoehtoisten toimintatapojen pohtimiselle.

Kansalaisten ja heidän edustajiensa, hallituksen ja opposition sekä viestimien ja poliitikkojen välillä tarvitaan uutta luovaa epäluuloa. Se on ehto elävän demokratian säilymiselle. Luottamuksen haikailu vallitseviin instituutioihin ja niiden kykyyn hoitaa asiat luo pahimmillaan poliittista passiivisuutta.

Epäluulo on sisäänrakennettuna demokratioissa. Se ilmentyy esimerkiksi perustuslaissa, joka rajoittaa valtiojohdon toimien mielivaltaisuutta. Vielä syvemmälle demokratian perusteisiin menee vallan kolmijako-oppi, jossa koko vallankäytön poliittinen arkkitehtuuri rakentuu valtaelinten keskinäiselle, terveelle ja tasapainotetulle epäluulolle.

Oppositiolla on demokratioissa tunnustettu asema hallituksen linjan riitauttajana ja kyseenalaistajana sekä asioiden avaajana toisenlaisista, ristiriitaisistakin näkökulmista. Tuo työ on äärimmäisen tärkeää, sillä liiaksi korostettu kansallinen yksimielisyys voisi viestiä kansalaisille siitä, että asioita hoidetaan hyväveli-hengessä, poissa päivänvalosta, kaikkea kertomatta – siis epädemokraattisesti.

Niinpä aito luottamus demokratiaan edellyttää aidon epäluottamuksen tunnustamista. Tuo luottamus tai epäluottamus mitataan toistuvasti vaaleilla, joissa vallanpitäjät on mahdollista vaihtaa.

Epäluottamusta politiikan toimivuuteen voidaan valitettavasti osoittaa myös sellaisilla tavoilla, jotka eivät ole sopusoinnussa tämän demokratian syväkerroksen kanssa. Silloin jotain perustavaa tässä demokratian hienorakenteisessa voimakentässä on mennyt pieleen.

Annetaan siis valiokuntien, oikeusoppineiden, tuomioistuimien ja viestimien tehdä tärkeää työtään.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.