Vai että muutakin kuin huippu-urheilua

Käydessäni Rion suomalaiskoulussa jouduin muistuttamaan mieleeni, mitkä ovatkaan olympia-aatteen arvot. Kunnioitus, ystävyys ja erinomaisuus ovat näkyneet kisoissa enemmän ja vähemmän heikosti.

Olympismin mukaan kisoissa ei ole kyse vain huippu-urheilusta. Onhan täällä muutakin nähty, kuten epäurheilijamaista käytöstä. Olympismin ihanteita ei.

Pitäisi kunnioittaa paitsi itseään myös toisia, sääntöjä ja ympäristöä. Pelata reilua peliä. Tai sitten voi keksiä tarinan siitä, miten joutui ryöstetyksi.

Urheilun kautta pitäisi rakentaa rauhaa ja parempaa maailmaa, ystävyyttä ja yhteisymmärrystä. Mutta kotiyleisö buuaa, jos kanssakilpailija uhkaa olla parempi kuin brasilialaisurheilija. Me suomalaiset emme ole sen parempia. Epäonnistuneet urheilijat haukutaan lyttyyn somessa.

Ystävyyttä ja kunnioitusta ei pitäisi voida ymmärtää väärin, mutta niin niitäkin tulkitaan monin tavoin. Erinomaisuus on vielä vaikeampi arvo. Olympia-aate viittaa sillä parhaansa tekemiseen paitsi urheilussa myös muualla elämässä. Se tulkitaan hieman toisin. Se yllyttää urheilijoita kamppailemaan keskenään viimeiseen asti, keinoja kaihtamatta.

Jos ei dopingista puhuta, niin epäreilusti voi pelata monella muullakin tapaa. Avovesiuinnin mitalitaistelussa ranskalainen Aurélie Muller yritti painaa vastustajaa pinnan alle.

Suomen olympiakomitean mitalitavoitteettomuutta voidaan ihastella eettisten arvojen valossa. Suomen joukkue tuli virallisin sanoin Rioon fiilistelemään hyvää oloa ja jakamaan sitä samaa tunnetta kannattajille. Paha juttu, että mitalit ja hyvä fiilis tuppaavat kulkemaan käsi kädessä isoimmassa mahdollisessa urheilutapahtumassa.

Olympismin filosofiaa enemmän Riossa läsnä on ollut Kansainvälisen olympialiikkeen tunnuslause. Citius, Altius, Fortius. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Tämä on urheilijoiden ja urheilukansan helppo ymmärtää. Nyt ollaan siellä huippu-urheilun ytimessä.

Valitettavasti suomalaisten suoritukset eivät ole menneet tunnuslauseen mukaisesti. On hidasteltu, ei ole päästy korkealle, on jääty voimakkuudesta.

Olemme nähneet kyyneleitä, koska urheilijat eivät hakeneet kisoista vain hyvää tunnelmaa vaan huippu-urheilun kruunua. He olivat tehneet hirveän työn, olivat tosissaan, ja asialla oli heille todella merkitystä. Pettymys ei tarkoita, että kyseessä olisi kisaturisti tai jotain minkä mentaalivalmennus voisi korjata. Urheilussa saa näyttää tunteensa.

Onko suomalaisten tavoitteista jääneissä suorituksissa kyse pään sisäisistä jutuista? Ehkä osalla ja ehkä osalla vain hiton kovista vastustajista.

Olympiakomitea tiesi mitä teki. Onneksi ei ollut mitalitavoitetta. Kiitos perheenäiti-Potkoselle siitä tärkeästä pronssista.

Viime yönä liossa oli vielä maalaispoika-Ruuskanen. Toivottavasti nappasi, eikä tuloksena ole historian huonointa suomalaissaldoa kesäkisoista. Harmi, että perheenisä-Pitkämäki ei päässyt finaalikuntoon leikkauksen jälkeen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.