Vaikeita päätöksiä

Olen kierrellyt autokaupoilla. Uskollinen (lue ruosteinen) ratsuni muutti pohjoiseen ja jostain pitäisi löytää alle uusi auto. Ei siis toki uusi siinä mielessä, että käyttämätön, vaan minulle entuudestaan tuntematon epeli.

Ei ole auton ostaminen helppoa, mutta ei aina myyminenkään. Mersuni kaupat tosin syntyivät kohtalaisen mutkattomasti, ellei mutkaksi lasketa ostotapahtuman jälkeisiä ”no nyt siitä hajosi startti” -puheluita. Mukavinta oli, ettei renkaita tarvinnut potkia tuntikaupalla. Riitti, että koeajon jälkeen käytiin kolmevirkkeinen keskustelu hinnasta ja riipaistiin nimet paperiin. Aina kaupat eivät ole syntyneet yhtä helposti.

Miehelläni oli joku vuosi sitten myynnissä vanha Tunturin mopo. Ei mikään pappatunturi, mutta vanha vehje kuitenkin. Peliä tuli katsomaan hintavalla Mersulla kruisaileva keski-ikäinen mies. Etsi pojalleen mopoa.

Menopeli kaivettiin autotallista pihalle ja potentiaalinen ostajaehdokas pyöri vimmatusti pelin ympärillä. Niin vimmatusti, että mopoa lopulta ympäröi sarjakuvista tuttu vallihaudanomainen syvä ura. Tallin takaa piti hakea A-tikkaat, jotta mies saatiin kävelyurastaan lopulta ylös.

Ostaja kulki pää kallellaan mopon ympäri ja tuumasi. Käynnisti koneen, kokeili kahvaa käteen ja vilkaisi peilistä harvenevaa otsatukkaa. Ratsun selkään mies ei kuitenkaan lähtenyt. Katseli ja ihmetteli vain.

Jaksoin seurata tuumailua puolisen tuntia. Siinäkin oli vartti liikaa. Menin sisään. Leivoin tiikerikakun, imuroin talon ja vaihdoin kaktukseen mullan. Noin kahden tunnin päästä kahvihammasta kolotti ja menin pihalle etsimään siippaani kakkukahville.

Siellä se seisoi yhä ostajan kanssa. Näytti varsin kypsältä. Ostopäätös ei kuitenkaan ollut vielä kypsynyt. Pyörittelin päätäni ja join kahvit yksin.

Mietin miten ihmeessä tuo samainen ukkeli on saanut ostettua kymmenien tuhansien arvoisen autonsa, kun parin sadan euron mopon ostopäätöstä on noin hankala tehdä. Sääliksi kävi Mersun myynyttä autokauppiasta. Miten tavattoman kauan kauppoja on oikein hiottu. Asuiko mies kenties kuukauden autokaupassa ennen kun nimet ruksattiin paperiin.

Ehkä meidänkin olisi pitänyt tajuta tarjota yösijaa, tai ainakin sitä tiikerikakkua, sillä mopokauppoja ei syntynyt. ”Täytyypä vielä miettiä”, mies totesi 2,5 tunnin jälkeen poistuessaan pihastamme.

Siinä mielessä ostotaktiikka oli kuitenkin nerokas, että jos ukko olisi jatkanut vielä puolikin tuntia ”paljonkos tämä kuluttaa ja onkos tuo rengas vähän kulunut” -jorinaansa, olisi mieheni varmaan antanut mopon ilmaiseksi päästäkseen ostajasta eroon.

Seuraavana päivänä pihaan kaarsi nuori pariskunta. Alla oli joku reilusti teini-iän ylittänyt auto, eikä oma ikäkään ollut paljon yli kahtakymmentä. Mies polkaisi mopon käyntiin, ajoi korttelin ympäri ja ojensi setelit käteen. Aikaa kului noin kaksikymmentä minuuttia.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.