Vain kaiku vastaa kyläkoulun kasvatille

Kyläkoulujen puolesta taistellaan tälläkin hetkellä eri puolilla Keski-Suomea. Ja miksei taisteltaisi.

Pitkät koulukuljetukset ja suuret ryhmäkoot isoissa keskuksissa tuntuvat vierailta, jopa pelottavilta ajatuksilta monelle vanhemmalle.

Miksei lasten anneta käydä omaa lähikoulua, luottamushenkilöiltä tivataan, ja muistutetaan samalla koulun merkityksestä syrjäisen maaseudun sydämenä. Koulu on yhä kylän elinvoimaisuuden symboli.

HUOLI LASTEN turvallisuudesta on luonnollista. Pienessä yhteisössä välittäminen tuntuu olevan vahvemmin läsnä.

Jokelan tapahtumien jälkeen ystäväni, kahden pienen pojan äidin, ensimmäisiä reaktioita oli huoli omien lasten vielä odottavista opinvuosista. Ajatus ylisuurista luokista ja kustannustehokkaista koulukomplekseista, joissa pieni reppuselkä katoaa massaan, ei tuntunut mukavalta.

Vanhemmalla on lupa ajatella tunteella. Poliitikot joutuvat puntaroimaan päätöksiään pääosin kylmien faktojen varjossa. Oppilasmäärät, kouluverkkoselvitykset ja kasvavat käyttömenot käskevät säästämään.

Jotenkin sitä silti naiivisti toivoo, että kultainen kompromissi löytyisi useammin. Harvaan asutuilla seuduilla kouluja tarvitaan myös kirkonkylien ulkopuolella.

SUOMESSA LAKKAUTETTIIN viimeksi kuluneen vuoden aikana 130 peruskoulua oppilaiden määrän laskiessa hiljalleen. Tänä vuonna viimeistä kevätjuhlaa vietettiin muun muassa Ähtärin Inhan opinahjossa.

Eikä koulujen lakkauttamisilta säästytä ensi suvenakaan. Hankasalmella opetus loppuu kuluvan lukuvuoden jälkeen Säkinmäen ja Venekosken kouluilla. Muiden muassa. Lakkautusuhka leijuu tällä hetkellä monen koulun yllä.

Minun kyläkoulussani Viitasaaren Viitakankaalla viimeinen suvivirsi laulettiin vuosituhannen vaihteessa. Tapetilla olivat home, kosteusongelmat ja epäpuhtaudet. Vanhemmat vetosivat päättäjiin koulun puolesta, valtuusto äänesti. Lasten terveyttä ei haluttu riskeerata, ja ovet laitettiin säppiin.

Kävin koululla viimeksi vuosi sitten, hirvikeitolla. Pikkuveljen kanssa tuumailimme haikeina, kun vanhat muistot tulvahtivat mieleen. Teki mieli hypätä ikkunalaudalle istumaan ja palata ajassa kaksikymmentä vuotta taaksepäin.

Aika saattaa kullata muistot, mutta silti: pienellä ala-asteella oli kivaa.

Ja juuri siksi minäkin nyt, aikuisena, valitsin oman perheeni asuinpaikaksi talon maalta. Vielä toimivan kyläkoulun kupeesta.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen aluetoimittaja.