Vainot ovat arkeamme

Tänään muistetaan vainojen uhreja.

Euroopan parlamentti suositti erityistä päivää omistettavaksi toisen maailmansodan kansanvainojen uhrien muistolle vuonna 1995, jolloin suursodan päättymisestä tuli kuluneeksi 50 vuotta. Kymmenen vuotta myöhemmin YK:n yleiskokous päätti yksimielisesti julistaa tammikuun 27. päivän kansainväliseksi holokaustin uhrien muistopäiväksi. Kyseisenä päivänä vuonna 1945 kohti Saksaa edennyt neuvostoarmeija vapautti natsien suurimman kuolemanleirin Auschwitz-Birkenaussa.

Holokausti on joskus haluttu määritellä ainoastaan juutalaisten kansanmurhaksi toisessa maailmansodassa: Holokaustista kärsivät eniten juuri juutalaiset – kokonainen etninen ryhmä haluttiin tuhota vain siksi, että se ylipäätään oli olemassa, ja niin ennennäkemättömän systemaattisesti ja teollisesti, että sillä pitää kansanmurhien historiassa olla oma erityinen sijansa.

Tulkinta häivyttää natsien vainojen miljoonat muut uhrit – romanit, Jehovan todistajat, kehitysvammaiset, homoseksuaalit, natsien vakaumukselliset vastustajat tai ylipäätään natsi-ideologiaan sopimattoman ”heikomman aineksen” vakaumuksestaan riippumatta.

Tulkintaan sisältyy myös se vaara, että natsismi saa ikään kuin jälkikäteisen, makaaberin tunnustuksen tehokkuutensa järjestelmällisestä ylivertaisuudesta. Pelkän muiston sijaan historiasta pitää yrittää oppia vastaavien katastofien välttämiseksi.

Lisäksi koetun kärsimyksen määrä on huono mittari. Miten voidaan ylipäätään määritellä, kuka joukkotuhonnan luonnottomissa oloissa milläkin tavalla menehtynyt on kärsinyt enemmän ja kuka vähemmän?

Suomessa päivää on vuodesta 2002 alkaen vietetty vainojen uhrien muistopäivänä. Valtioneuvoston kanslian päätöksen mukaan ”juutalaisvainojen ja muiden kansanvainojen uhrien muistopäivä (..) muistuttaa meitä yli 50 vuoden takaisista tapahtumista, joiden kukaan ei soisi toistuvan ihmiskunnan historiassa.”

Auschwitz on ihmisarvon tietoisen kieltämisen symboli, suurin yksittäinen ihmiskunnan vastenmielisyyden näyttämö. Mutta Auschwitz ei ole pahuuden ja ihmisvihan koko kuva eikä se toisaalta ollut myöskään mikään vainojen päätepiste. Kansanmurhiksi yltyneet vainot ovat toistuneet myös Auschwitzin jälkeenkin, Kambodzhassa, Jugoslaviassa, Ruandassa... Seuraavaksi todistamme niitä ehkä Keski-Afrikan tasavallassa.

Muistopäivän suomalainen nimeäminen perusteluineen avaa horisonttia kaikkien kansanmurhien todellisuuteen myös nykypäivänä. YK:n yleiskokouskin toivoi teemapäivästä päättäessään, että tietoisuus menneisyyden julmuuksista kannustaisi ihmisiä vastarintaan ja toimintaan vastaavien ilmiöiden torjumiseksi omana aikanamme.

Aineistoa ainakin on. Viestimet tarjoilevat meille päivittäin – juuri nyt erityisesti Syyriasta – sotien näyttämöä: tuhoa, kärsimystä, nöyryytettyjä ihmisiä.

Kuoleman kuvista pääsee aina vaihtamalla kanavaa, mutta näinä kaikkialla kasvavan muukalaiskammon aikoina olisi hyvä havahtua joskus myös siihen ajatukseen, miten lyhyt askel voi lopulta olla tilanteeseen, jossa toisen ihmisen ehdoton arvo ja loukkaamattomuus kielletään.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.