Valhe vai hyvä päätös?

Kumpi on viisaampi: se, joka tunnustaa tietämättömyytensä vai se, joka teeskentelee tietävänsä vaikka ei tiedäkään?

Pohdinta nousee väkisinkin mieleen tämän päivän politiikkaa seuratessa.

Politiikassa törmää tänä päivänä jatkuvasti asioihin, jotka ovat monimutkaisia ja joita koskevat päätökset voivat olla vaikutuksiltaan hankalasti ennustettavia. Koko Euroopan Unioni on sellainen.

Esimerkkejä tietämättömyydestä ja sen tunnustamisesta – tai tunnustamatta jättämisestä – löytyy useita.

Tuore esimerkki on Paavo Arhinmäen (vas.) osinkoverouudistuksesta käyty jälkipyykki. Arhinmäki sanoi, ettei hän ollut ymmärtänyt kehysriihessä tehdyn päätöksen sisältöä. Kun äänestäjien arvostelu epäreiluksi koettua päätöstä kohtaan kasvoi, tunnustivat myös keskeiset poliitikot, etteivät he olleet huomanneet päätöksen ”valuvikaa”.

Esimerkkejä tietämättömyyden verhon takana tehdyistä päätöksistä löytyy lähempääkin kuin valtakunnan politiikasta.

Jyväskylässä päätettiin alkuvuodesta leikata omaishoidontukea tuntuvasti. Useita omaishoitajia oli jäämässä kokonaan tuen ulkopuolelle ja jäljelle jääneiden tuki pieneni huomattavasti. Jälleen kansalaisten arvostelu sai poliitikot arvioimaan asiaa uudelleen.

Myös kokeneet kuntapoliitikot ehtivät parkaista, että he eivät tienneet tehneensä näin huonoa päätöstä. Päätöksen hölmöys valkeni heille siis vasta jälkikäteen.

No hyvä, että edes silloin.

Onko tietämättömyytensä tunnustava poliitikko umpirehellinen vai hyvä laskelmoija? Jälkimmäinen vaihtoehto on mahdollinen silloin, kun äänestäjät ryhtyvät arvostelemaan tehtyä päätöstä.

Mutta sortuuko ”laskelmoija” samalla valehteluun? Jos teeskentelee huonon päätöksen tehtyään, että ei tiennyt mitä teki, onko se silloin valehtelua?

Entä onko valehtemista se, että teeskentelee ymmärtävänsä, vaikka ei ymmärräkään?

Politiikan yhteydessä on vaarallista puhua valehtelusta: aihe on tabu. Esimerkiksi eduskunnassa ei saa moittia poliitikkokollegaa valehtelusta, vaan sanoa tämän puhuvan ”muunneltua totuutta”.

Tutkijat katsovat, että valhe on olennainen osa politiikan tekemistä. Silti asiassa ei ole aihetta moraaliseen närkästykseen.

Filosofi Hannah Arendtin mukaan valehtelu politiikassa on useimmiten pidättäytymistä kertomasta totuutta. Kertomatta jättämisestä voi olla se hyöty, että tilannetta arvioidaan tällöin laajemmin – eikä jumituta liikaa todellisuuteen ja tosiasioihin. Faktoihin jumittuminen voi estää muuttamasta tulevaisuutta: vaihtoehtoja ei enää nähdä, koska tulevaisuutta rakennetaan niin tiukasti vallitsevan todellisuuden pohjalta. Tulevaisuus voi silti olla toisenlainen kuin faktojen pohjalta näyttäisi. Tämän tiedostaminen on poliitikon hyvä pitää mielessä.

Oikeastaan ei ole suurtakaan väliä sillä, valehteeko poliitikko, kun hän huonoksi osoittautuneen päätöksen jälkeen väittää, ettei tiennyt tehneensä noin surkeaa päätöstä. Olennaista on, että hän osaa nähdä vaihtoehtoja ja ryhtyy muuttamaan päätöstä paremmaksi.

Ehkä nyt olisi aika uudenlaiselle poliittiselle kulttuurille, jossa ei pelättäisi sanoa, että nyt en kyllä ymmärrä, mitä olen päättänyt. Se antaisi muutokselle mahdollisuuden.