Vanha olento hämmentyy uudessa ajassa

Joskus tuntuu siltä, että maailma on jo mennyt menojaan. Minustakin tuntuu vanhalta - en enää tiedä, mikä on minua nuoremmille normaalia, enkä enää edes yritä pysyä kärryillä kaikessa. Juuri kun ehdin mukaan Facebookiin, sen sanotaan olevan menossa pois muodista. Kaikki käy vanhanaikaiseksi vuodessa. Onneksi sähköpostia sentään käytetään edelleen.

Tunnen itseni vanhaksi myös mennessäni vaatekauppaan. Muoti kiertää kehää yhä nopeammin. Tuntuu typerältä nähdä kaupassa 1980-lukua matkivia vaatteita, joista nuoret ovat innoissaan. Yhtä typerältä tietysti tuntui minua kymmenen vuotta vanhemmista silloin, kun 1970-luku tuli muotiin. Mikään ei vanhenna ihmistä niin tehokkaasti kuin se, että hänen oma menneisyytensä palaa muotiin, koska siitä on jo kulunut niin kauan, että sen voi esitellä uutena ja jälleen muodikkaana.

Nämä nopeasti käsistä karkaavat asiat ovat kuitenkin vain pintaa. Mitä konkreettisemmista asioista puhutaan, sitä hitaammin ne uusiutuvat. Ajatus kulkee materiaa nopeammin, ja siksi me monella tapaa elämme museossa. Lähes kaikki, mitä näemme ympärillämme, kertoo menneistä ajoista: Enemmistö autoista maanteillä on vanhoja. Enemmistö rakennuksista on vanhoja, ja uusikin arkkitehtuuri kulkee aina jäljessä siitä, mitä alan opiskelijat tällä hetkellä oppivat. Ja ne siniset junanvaunut, joita vielä toisinaan näkee, vasta vanhoja ovatkin.

Ihmiset tuntuvat jakautuvan kahteen ryhmään sen mukaan, miten he suhtautuvat aikaan. Toiset ottavat innoissaan käyttöön kaikki uusimmat sovellukset, keksinnöt ja vimpaimet. He kärsivät kiirastulessa, jos joutuvat odottamaan bussia viisikin minuuttia. Toisille viihtyvyys on sitä, että saa juoda kahvinsa samasta, mustuneesta kupista joka aamu, kävellä portaita, jotka eivät toimi sähköllä ja istua vanhimman malliseen junaan, jossa on mukava ääni ja paljon enemmän jalkatilaakin kuin Pendolinossa.

Ympäristömme onkin aina kompromissi. Eri aikojen ja erilaisten ihmisten ihanteet taistelevat toistensa kanssa, ja vuoroin voitolla on vanhan säilyttäminen, vuoroin purkaminen ja uuden rakentaminen. Jos toisella puolella katua on lannistava purkutyömaa, toisella puolella saattaa olla hienosti kunnostettu arvorakennus. Tai toisinpäin: jos silmien edessä virtaa aivan liikaa 1980-luvun kulmikkaita autoja, voi hermojaan lepuuttaa ottamalla kännykällään yhteyden langattomaan verkkoon ja bloggaamalla aiheesta saman tien.

Niinpä kärryiltä putoamisen kokemuskin on vain puolitotuus. Vaikka paljon yhden ihmiselämän aikana ehtii muuttua, paljon on mahdollista myös säilyttää. Ihminen on vanha olento, jota teknologia voi puhutella vain osittain. Väitän, ettei hienoinkaan tietokonepeli tai sosiaalinen media voi koskaan tarjota sellaista olemassaolon kokemusta, kuin pähkinähakki, joka pudottelee käpyjä männyn alle pysähtyneen ihmisen päähän.

Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Kolumnit

Kehu kääntyy itseään vastaan

Kolumni: Hevosurheilu on sitkeiden ihmisten laji

Kolumni: ”Totuus astuu vallan alle, vääntyy ja katkeaa”

Kolumni: Sademetsäpalot uhkaavat koko maapalloa

Kolumni: Wowittajan paluu

WoWittajan odotettu paluu

Kolumni: Kuka tekisi fiktio-Docventuresin?

Kolumni: Typerät ideat ovat uusiutuva luonnonvara

Kolumni: Aasialaiset uskovat yksilön vastuuseen

Kolumni: Trump mokasi mahdollisuutensa napapiirillä turvauduttuaan tyypilliseen pikkumaisuuteensa

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.