Vanhoja tuttuja vuosien takaa

Kesälomalla, kuten monesti käy, kuljin eri puolilla Suomea ja tapasin vanhoja tuttuja. Toisiin törmäsin sattumalta, pitkän tauon jälkeen, ja sain iloita uudelleen löytyneestä yhteydestä.

Niin kävi kesäkuussa, kun vietin päivää Turussa: kun astuin erääseen Turun taidemuseon saliin, siellä seisoi nainen, jota en ollut tavannut yli kahteenkymmeneen vuoteen.

Jähmetyin hetkeksi niille sijoilleni. Sitten lapsuudessa alkanut ystävyys löytyi uudelleen ja aloin rupatella naisen kanssa.

Nainen on Esko Tirrosen vuonna 1968 maalaama Tyttö Roomasta. Maalaus on minulle yhtä tuttu kuin Mona Lisa – koko lapsuuteni ajan katselin kotini seinällä maalauksen kuvaa.

Kuva oli paljon aitoa maalausta pienempi ja lopulta jo kulmista taittunut ja ehkä vähän revennytkin, mutta siellä se aina oli, seinällä, ja sitä minä katselin jo ennen kuin olin kuullutkaan sanaa ’taide’. Naisen punavalkoraidallinen kesämekko ja musteensininen nahkatakki ovat syöpyneet syvälle muistiini.

Mutta sittemmin kuva (ehkä jo liian virttyneenä) on otettu seinältä pois, minä olen muuttanut lukemattomia kertoja opiskelija-asunnosta toiseen, kaupungista toiseen, elämästä toiseen. Olen opiskellut taidehistoriaa, olen käynyt siellä Roomassakin törmäämättä tähän tyttöön, ja sitten, varoittamatta, Tyttö Roomasta astui uudelleen eteeni.

Maalauksen näkeminen tuntui siltä kuin olisin löytänyt jonkin puuttuvan palan. Kuin tässä, keskellä Turun taidemuseota, olisi vääristymä ajassa, ja olisin jälleen 1980-luvulla. Oleellisesti kotona.

Suhteeni maalauksen naiseen oli välittömästi sama kuin lapsena. Hän on lähisukulainen. Ostin hänet postikortissa mukaan kotiini, jotta ystävyytemme ei vastaisuudessa enää vahingossa katkea laiskaan yhteydenpitoon.

Ei oikeastaan ole mikään ihme, että maalausten ihmiset tuntuvat tutuilta. Hehän ovat kotona aina läsnä, niin kuin kämppikset tai lemmikkieläimet. Ja maalauksia voi toisinaan tulla ihan aidosti ikävä.

Kun matkustaa pois kotoa joksikin aikaa, matkalla kaipaa sitä tuttua taulua, jonka on tottunut näkemään joka päivä.

Joskus sen tutun voi kadottaa vuosiksi, vuosikymmeniksi, huomaamatta. Silloin on hyvä tietää, että taiteella on voima sytyttää suhde uudelleen.

Kesäloma loppui, mutta kohtaaminen ilahduttaa minua edelleen. Jäin miettimään, mitä muita kuvia olen elämästäni kadottanut. Ja missä ne odottavat, minkä nurkan takaa ne astuvat elämääni takaisin, kun aika on.